MAATALOUTTA SATA VUOTTA SITTEN

        Kalevi Anttila

    Maataloudessa 1800-luvun loppu merkitsi voimakasta uudistumiskautta. 1860-luvulla oli jo olemassa tekniset mahdollisuudet maatalouden uudistumiseen, mutta taloudelliset mahdollisuudet ja henkinen valmius puuttuivat. Vuonna 1862 alkaneet katovuodet pysäyttivät maatalouden kehityksen ja köyhdyttivät maatalousväestöä. Varsinkin noiden vuosien huipentuma, suuri nälkätalvi 1867-68 oli tuhoisa.

    Nälkävuosien jälkeen 1870-luvulta lähtien viljanviljely oli väistymässä, koska ulkomailta saatiin halpaa viljaa. Leipäviljan viljelykselle ei näyttänyt olevan tulevaisuutta ja näin päädyttiin karjatalouden kehittämiseen ja erityisesti lypsykarjan, sillä nimenomaan voin hinta oli nousussa ja sen menekkimahdollisuudet paranemassa sekä viennissä että kotimaan markkinoilla. Aikaa 1880?luvulta ensimmäiseen maailmansotaan on kutsuttu Suomessa lypsykarjatalouden kaudeksi.

    Karjatalouden merkitys oli Itä-Suomessa alkanut kasvaa jo 1800-luvun alkupuolella, kun kaskiviljan tuotanto oli alkanut vähentyä ja viljaa oli hankittava myymällä voita. Muuallakin maassa jouduttiin samaan tilanteeseen, koska havaittiin, että karjatalous ja nimenomaan voin valmistus ja myynti oli tärkeä tulon lähde.

    Karjatalouden kehittämiseen pyrittiin kahta tietä. Toisaalta korostettiin kunnollisen ruokinnan merkitystä, toisaalta pyrittiin karjanjalostustyöhön. Ruokinnan parantaminen oli 1800-luvulla etualalla. Karjanjalostus aloitettiin jo ennen 1800-luvun puoliväliä tuomalla ulkomaista karjaa Suomeen ja risteyttämällä sitä suomalaisen maatiaiskarjan kanssa. 1800?luvun lopulla alettiin tajuta, että ristisiitoksella ei päästy eteenpäin, vaan oli pyrittävä puhtaiden rotujen jalostukseen. Järjestelmälliseen jalostustyöhön päästiin ensimmäisenä Itä-Suomessa.

    Merkittävä keksintö karjatalouden piirissä tapahtui, kun 1870-luvun lopulla keksittiin separaattori, jolla maitorasva saatiin erotetuksi maidon muista aineosista. Separaattori tuli Suomeen 1880-luvun lopulla ja sen käyttö levisi nopeasti. 1880-luvulla perustettiin lukuisia pieniä meijereitä, jotka ryhtyivät ostamaan maitoa lähiseudun tiloilta. V. 1891 meijereitä oli Suomessa 859 ja v. 1908 869. Karjantarkkailu aloitettiin Suomessa v. 1898. Vuonna 1913 tarkkailuyhdistyksiä oli koko maassa 132. Lehmiä oli vuosina 1911-13 keskimäärin 1.148.000. Vertailun vuoksi mainittakoon, että v. 1980 lehmiä oli 719.500 ja v. 1999 372.400.

    Sika- ja kanatalous oli Suomessa kovin alkeellista vielä hyvin myöhään. Vasta 1800-luvun loppupuolella alettiin näiden kummankin jalostukseen kiinnittää huomiota. Hevosjalostukseen kiinnitettiin huomiota paljon aikaisemmin. Uudenmaan läänin hevosystäväinseura perusti v. 1893 "kantakirjan siitokseen soveltuville työhevosille" ja esiintyi siten uranuurtajana kaikessa kantakirjatyössä. Valtion toimesta alettiin vasta v. 1907 pitää kantakirjaa. Lammastalouden kohdalla tapahtui taantumista 1800?luvun lopussa ja 1900-luvun alussa.

    Peltoviljelyn puolella työmenetelmien muuttumisessa oli olennaista se, että alettiin käyttää parempia työkaluja ja myös varsinaiset maatalouskoneet alkoivat yleistyä. Työtä pyrittiin toisaalta keventämään ja toisaalta nopeuttamaan.

    Työtekniikan uudistukset alkoivat kuitenkin maan muokkauksesta. Rautainen kääntöaura alkoi levitä jo 1800-luvun puolivälin jälkeen ja sen käyttö yleistyi vuosisadan loppupuolella. Aurat olivat pienempiä kuin mitä myöhemmin on totuttu näkemään. 1920?luvulla tuli käyttöön Fiskars 10. Tätä ennen olivat laajalti käytössä Mustialan aura n:o 3 ja Fiskarsin aura n:o 5, jotka palkittiin Moskovan näyttelyssä v. 1864. Auraa seurasivat äkeet. Kangasalla Vääksyn kartanossa alettiin jo 1840?luvulla valmistaa rullaäkeitä ja hanhenjalkaäkeitä eli ns. karhuja, viskuukoneita ym.

    Kauran korjuussa viikateniitto, ja seipäillepano, alkoivat vuosisadan lopulla syrjäyttää sirppiniiton ja kuhiloinnin. Heinän korjuussa otettiin ensimmäiset hevosvetoiset niittokoneet ja hevosharavat käyttöön jo 1870-luvun loppupuolella. Koneet tulivat käyttöön ensiksi luonnollisesti suurtiloilla.

    Ensimmäinen kylvökone kehitettiin 1700-luvun alussa Englannissa. Kapea tehdasvalmisteinen kylvökone alkoi levitä eteläisessä Suomessa 1900-luvun alussa. Hevosvetoisena kylvökone jäi aluksi tämän alueen isojen tilojen välineeksi. Pohjois-Suomessa se yleistyi vasta toisen maailmansodan jälkeen ja silloinkin traktorivetoisena.

    Maailman ensimmäinen puimakone rakennettiin Skotlannissa v. 1785. Suomeen se saapui v. 1820. Ensimmäiset puimakoneet toimivat käsi- tai hevoskiertoisena. Ennen puimakonetta jyvät, irroitettiin tähkistä varstalla.

    Vielä 1900-luvun alussa voitiin vain paikallaan työskentelevissä maatalouskoneissa käyttää voimakonetta, kun sen sijaan liikkuvat maatalouskoneet olivat hevosvetoisia. Tavallisin voimakone oli pyörien päällä kulkeva lokomobiili, joka hevosten avulla voitiin siirtää uuteen työkohteeseen. Vasta polttomoottorikäyttöinen traktori kävi maatalouden vetokoneeksi. Niiden valmistus alkoi Amerikassa 1900-luvun alussa, eikä ennen ensimmäistä maailmansotaa Suomeen ehtinyt kuin muutama koekappale.

    Maatalouskoneita alettiin runsaammin hankkia 1890-luvulla, mutta vasta vuodelta 1910 on tietoja niiden määristä. V. 1910 niittokoneita oli Suomessa 57.000, hevosharavia 24.000, puimakoneita 30.000 ja kylvökoneita vajaa 5.000.

    Läheskään kaikki tilat, jotka pyrkivät hankkimaan maatalouskoneita, eivät pystyneet siihen yksin. Varsinkin lokomobiilit olivat niin kalliita, jolloin vain suurtilat saattoivat hankkia niitä yksinään. Vuosisadan alussa yleistyivätkin erilaiset koneyhtymät, jotka alkava osuustoimintaharrastus ohjasi koneosuuskuntien muotoon.

    V. 1901 Suomessa oli peltoa 1,6 milj. hehtaaria ja 1910 1,9 milj. hehtaaria (virallisen tilaston mukaan). Vertailun vuoksi mainittakoon, että v.1998 Suomessa oli peltoa 2.501.231 hehtaaria. Peltoalasta oli v. 1910 heinää 40%, rehuviljaa 23 %, leipäviljaa 19%, perunaa ja juurikasveja 5%, muita kasveja 1 % ja kesantoa 12%. Peltoalan käyttö Uudenmaan läänissä v. 1910 oli seuraava: heinänurmea 47%, rehuviljaa 25 %, leipäviljaa 11%, perunaa ja juurikasveja 4%, muita kasveja 3% ja kesantoa 10%.

    Viljelymenetelmien ja työtapojen muutokset merkitsivät huomattavaa viljelyn tehostumista. Samalla käytössä oleva viljelyala kasvoi ja myös sen käyttö tehostui. Lähinnä tämä tapahtui siten, että heinäntuotannossa siirryttiin laajaperäisestä ja heikkotehoisesta niittyviljelystä intensiivisempään peltoviljelyyn. Tehokkaampaan heinänviljelyyn kannusti ja pakotti ennen kaikkea se, että maatilatalouden painopiste oli yhä selvemmin siirtymässä kasvinviljelystä karjatalouteen, mikä taas edellytti rehuntuotannon lisäämistä.

    Lähteet:
    Suomen taloushistoria 2
    Seppo Simonen: Raivaajia ja rakentajia
    Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskus (Tike): Maatilatilastollinen vuosikirja 2000
    Sata vuotta karjantarkkailua 1898?1998