Kalevi Anttila

Aika ennen varsinaista torpparilaitosta
Feodalismille eli läänityslaitokselle leimallinen piirre on julkis- ja yksityisoikeudellisen vallan yhtyminen saman henkilön käsiin. Hallitsija luovutti oikeuksiaan ja tehtäviään yksityiselle alamaiselleen, ei siten, että tämä toimisi virkamiehenä valtion virkaportaikossa, vaan joko niin, että maanomistajasta tulee esivalta tällä maalla asuville ihmisille tai että virkamiehellä katsotaan olevan oikeuksia myös virka-alueensa maahan.

Feodalismiksi ei voi katsoa sitä, että aatelisto keskiajalla ja 1500-luvulla tai myöhemmin omisti rälssitiloja, joita talonpojat vuokraajina viljelivät, eivätkä feodaalisia olleet myöskään 16-vuosisadan lopulla tapahtuneet ns. allodiaalidonaatiot (perinnöllinen, läänityksestä vapaa; aateliston erikoisella oikeudella omistama maa), joissa kruunu lahjoitti omia tiloja aatelistolle.

Feodaalisia olivat vasta ne veronluovutukset, joiden muodot vakiintuivat Kaarle IX:n aikana. Kruunu luovutti joko lahjana tai myymällä aatelisille oikeuden kantaa hyväkseen tiettyjen talojen verot ja suuria alueita käsittävissä lahjoituksissa, kreivi- ja vapaaherrakunnissa, myös hallinto- ja toimivaltaa. Vähitellen vakiintui se käsitys, että täten luovutetut oikeudet olivat osa tilan omistusoikeutta. Talonpojalle jäi ns. perintötiloihinsa vain sukuoikeus. Sillä tarkoitettiin perinnöllistä oikeutta asua ja viljellä tilaa veroa vastaan, joka oli likipitäen yhtä suuri kuin maasta vaadittu vuokra.

Agraarioloissa melkoinen muutos oli se, että aateliset lahjoitusten haltijat perustettuaan asumakartanonsa (säteri = aatelisen verosta vapaa asumatila) ja ryhdyttyään todella sitä itse viljelemään, alkoivat vaatia lahjoitusmaatalonpojilta luontaisparselia (parseli, veroparseli eli ne tuotteet, joita ennen suoritettiin kruununveroina) sijasta päivätöitä. Kuten koko säterimuodostuskin, ongelma koski vain Etelä-Suomea, ja kehitys oli erilainen maan länsi ja itäosissa. Kun Varsinais-Suomessa, Satakunnassa, Hämeessä ja Länsi-Uudellamaalla talonpojat harvoin poikkeuksin tekivät enintään yhden päivätyön viikossa, nousi rasitus Itä-Uudellamaalla ja Etelä-Karjalassa jopa kuuteen. Itäsuomalainen pientilallinen maksoi varmaan veroa kernaammin työllä kuin luovuttamalla herralleen osan vähäisestä sadosta ja karjan annista, kun taas länsisuomalaisen talonpojan työllisti oma tila siinä määrin, että päivätöiden ahkera suorittaminen olisi hänelle ollut erittäin haitallista.

Torpparilaitoksen kehitys
Torpparilaitoksesta Suomessa voidaan puhua 1700-luvun puolivälistä lähtien. Aikaisemmin tosin oli torppien perustaminen ollut luvallista rälssimaille (rälssi on se erikoinen vapaus, jonka Ruotsin kirkko ja maallinen ylimystö aikoinaan hankkivat itselleen, verovapaus) sekä vuodesta 1697 alkaen myös ratsutiloille, mutta suuremmassa määrässä pääsi järjestelmä laajenemaan vasta, kun talonpojat 10.9.1743 saivat oikeuden ilman lisäveroa perustaa torppia mailleen.

Kartanotorppien ensisijainen tarkoitus oli turvata kartanoille riittävä työvoima. Myös talonpojat halusivat torppien perustamisoikeutta työvoimatarpeensa tyydyttämiseksi ja lisätäkseen niiden avulla viljelysaluettaan, mutta eniten ehkä sittenkin vaikuttivat maanjakolakien rajoitukset. Nuorempien poikien vaikea löytää laillista toimeentuloa, kun ennen vuotta 1747 ei talonpoikaistiloja saanut jakaa puolta manttaalia pienemmiksi, eikä torppia saanut perustaa ja palkollissäännöt rajoittivat talonpoikaistiloilla pidettävän työvoiman määrän eikä aateliston palvelukseen enempää kuin sotaväkeenkään haluttu mennä. Monet talonpojat olivat ilman laillista oikeutta perustaneet osatilatorppia. Viranomaiset olivat tiedon saatuaan peräyttäneet ne kruunulle. Talonpojat eivät halunneet menettää maitaan, vaan valittivat asiasta useampaan otteeseen.

Ratkaisevaksi tuli valtiopäivillä 1742-43 käsitelty talonpoikaissäädyn valitus, jossa rahvas armollisesti anoo, että se saisi ilman erityistä ja uutta veroa pitää omanaan kaikki ne tilukset ja lisätilukset, jotka heidän verotiloihinsa vanhastaan ovat kuuluneet. Syyskuun 10. päivänä 1743 kuningas antoikin verotalonpojille tässä pyydetyn oikeuden. Heidän oikeutensa perustaa torppia varmennettiin helmikuun 18. päivänä 1757. Myöhemmin vuonna 1789 annetulla asetuksella myönnettiin verotalonpojille yhtä täydellinen omistusoikeus ja käyttövapaus tiluksiinsa kuin aatelisilla oli rälssimaihinsa.

Torpparilaitos ei olisi voinut kasvaa, ellei olisi ollut torppareiksi haluavia. Maassamme oli ollut 1600-luvulle saakka niin paljon vapaita erämaita, että varsinaista maanpuutetta ei päässyt syntymään. 1600-luvun lopulla muodostunut liikaväestö pääsi suurimmaksi osaksi sijoittumaan katovuosien ja isonvihan autioittamille tiloille.

Hallitusvalta katsoi torpparijärjestelmän kasvun hyödylliseksi ensinnäkin siitä syystä, että se lisäsi viljellyn maan pinta-alaa ja sen kautta viljantuotantoa, toiseksi se teki mahdolliseksi nuorena solmitut avioliitot ja edisti niiden kautta väkiluvun kasvua sekä kolmanneksi se edisti vakinaista asutusta. Aatelisto puolestaan myöntyi talonpojille myönnettäviin oikeuksiin, koska kruunun uudisasutus olisi vienyt muutenkin niukkaa työvoimaa etäisimpiin erämaihin ja koska toisaalta se pelkäsi, että asutustarkoituksiin tultaisiin muutoin erottamaan alueita myös rälssimaista.

Kehitykselle ratkaisevammaksi muodostui kuitenkin tilattoman väestön eli suhteellisen liikaväestön kasvu. Kun torppia vuonna 1760 oli ollut 6208, oli niitä sata vuotta myöhemmin kymmenkertainen määrä 61864. Itsenäistilojen määrä oli samanaikaisesti noussut 34462:sta 81553:een. Maan koko väkiluku oli samassa ajassa miltei nelinkertaistunut. Luvut osoittavat selvästi torpparijärjestelmän kasvavan merkityksen väestön sijoittumisessa. Yksipuolisesti maatalousvaltaisen elinkeinoelämän sekä maajakorajoitusten vallitessa se tarjosi varsin monelle tilattomaan väestöön kuuluvalle ainoan toimeentulomahdollisuuden.

Talollisten nuoremmille pojille myönnettiin erityinen etuoikeus torpan saamiseksi kotitilastaan, kun vuonna 1767 säädettiin; "Sitä perillistä, jolle vähempi osa tulee, älköön kiellettäkö, jos vain talon laatu havaitaan sallivan torpan asettamista ulkotiluksille ja jos hän jaossa vaatii perintöosaksensa sellaisen tilan, sinne asettumasta sellaisilla ehdoilla, joidenka kautta talo vahvistuu." Säädös oli itse asiassa maanjakolain kiertämistä, sillä tilojen lohkomista pidettiin yhä valtakunnan edulle haitallisena, mutta toisaalta haluttiin välttää irtaimen väestön muodostumista.

Vuoden 1734 laki asetti maanvuokraajan päivätyöntekijänäkin omalaatuiseen asemaan sikäli, että vuokramies oli myös työntekijänä sidottu sopimusaikaan. Maanomistajan taholta laki rajoitti sopimusvapautta oikeastaan vain sikäli, että jos maanomistaja teki samasta alueesta useita vuokrasopimuksia yhtäaikaisesti, niistä oli ensiksi tehty laillinen. Vuoden 1775 isojakoasetuksessa määrättiin, että vuokrasopimus oli tehtävä kirjallisesti ja kiinnitettävä käräjillä. Säädöksen ensisijaisena tarkoituksena oli varmistaa se, että perustettavaa torppaa ei erotettaisi päätilasta. Mutta kun sama määräys vuonna 1800 uudistettiin, ajateltiin jo myös vuokramiehen etua ja perusteltiin kiinnitysmääräystä sillä, että vuokramies voisi nauttia vuokraoikeuttaan pelkäämättä, että mahdollinen päätilan omistajanvaihdos rikkoisi sopimusta. Aikaisempi lainsäädäntö puhui yksinomaan kokotilan vuokrauksesta.

Vuoden 1766 muuttopäiväsäädöksen jälkeen säädettiin ensimmäinen nimenomaan torpanvuokrausta koskeva lakipykälä v. 1864. Varsinaisen oman asetuksen torpparit saivat vasta vuonna 1892, mutta sitäkin valmisteltaessa oli lainsäätäjän ensisijaisena tarkoituksena ollut koota yhteen aikaisemmin hajallaan eri yhteyksissä annetut ostotilan vuokrausta koskeneet säädökset. Vuoden 1734 lain maanvuokrausta koskevat säädökset olivat vielä 1800-1900 lukujen vaihteessa voimassa vain sillä poikkeuksella, että pisin sallittu vuokra-aika oli 50 vuotta ja että suullinen sopimus oli laiton.

Kun maanvuokrauksessa vallitsi miltei täydellinen sopimusvapaus, oli itse vuokrasopimusten laatu luonnollisesti varsin kirjava. Aksel Waren tutki v. 1897 yhteensä lähes kaksituhatta kirjallista torpan kontrahtia ja päätyi toteamukseen, että yhteistä niille oli ainoastaan kaksi seikkaa - torpparille oli annettu maata ja torpparin oli suoritettava maasta vuokraa. Niin pitkälle yhtäläisyydet eivät ulottuneet, että edes vuokratun maan ala olisi kaikissa sopimuksissa tarkoin määrätty, puhumattakaan siitä, että vuotuinen vuokra olisi aina ollut täsmällinen. Suullinen sopimus oli ymmärrettävistä syistä vielä ylimalkaisempi ja pelkästään muistiin nojautuvana tulkinnanvaraisempi kuin kirjallinen sopimus.

Vielä 1840-luvulla riitti sopimus, jossa oli vain neljä kohtaa: ensimmäisessä mainittiin torpan ala, toisessa veromäärä, kolmannessa se, että sopimus oli voimassa jommalta kummalta puolelta milloin tahansa tehtävään irtisanomiseen saakka ja neljännessä, että tämä ruotsiksi kirjoitettu kontrahti on asianomaiselle torpparille tulkittu.

Torpparijärjestelmän tavallisimmat epäkohdat
Vuokra-aika oli vuokramiehen kannalta tärkeä tekijä. Missä se oli pitkä, siellä vuokramies saattoi turvallisesti suunnitella elämäänsä jopa kymmeniksi vuosiksi eteenpäin, mutta missä sopimus oli milloin tahansa irtisanottavissa, sieltä puuttui myös pitkäjännitteisyys. Lakisäädöksestä huolimatta oli vielä vuonna 1912 kaikista torpan ja lampuotitilan vuokrasopimuksista suullisia 30,35 %, joista lisäksi vain joka neljännessä (26,1 %) oli määrätty vuokra-aika. Herraskartanoissa tilanne oli paljon pahempi. Vuokramäärä oli vaikea määritellä kumpaakin osapuolta täysi tyydyttäväksi, sillä sekä itse maan arvo että vuokrana suoritettujen päivätöiden arvo oli vaikea tarkoin määritellä ja lisäksi se vaihteli ajan mukaan. Metsänkäyttöoikeus kiristi torpparikysymystä nimenomaan talollisten puolelta. Kun metsän arvo vielä oli vähäinen, annettiin torpparille väljempi metsänkäyttöoikeus, mutta kun metsänarvo alkoi nousta, halusivat metsänomistajat tiukentaa käyttöehtoja. Metsästys-, kalastus-, laiduntamis- ja marjastusoikeudet olivat aikaisemmin olleet verraten vapaat, mutta niitäkin alettiin vähitellen supistaa sitä mukaan, kun niiden arvo tuli merkitsevämmäksi. Luvatonta kaskenpolttoa oli aikaisemmin valiteltu, mutta kun kaskenpoltto väheni yllättävän nopeasti, ei sillä ollut enää mainittavaa merkitystä torpparikysymyksen kehityksessä. Tervanpolton rajoittamiseksi täytyi ainakin Pohjanmaalla jatkuvasti panna kontrahteihin määräyksiä. Torpparin sosiaalisesta asemasta ei sopimuksissa juuri määrätty.

Sosiaaliset olot
Vaikka maatalousväestön sosiaaliryhmät olivat samat kuin 1700-luvulla, on 1800-luvulla havaittavissa yhä suurempia eroja talonpoikaisen maatalousväestön eri ryhmien taloudellisessa asemassa.

Tilattoman väestön ylimmän kerroksen muodostivat kokotilanvuokraajat - lampuodit, jotka suorittivat tilasta vuokraa joko tilan tuotteina tai osittain myös työnä. Vuokraan kuului usein myös tilan veroista vastaaminen. Kun Venäjän vallan aikana kruunun virkatalot eli puustellit poistettiin alkuperäisestä käytöstään ja annettiin vuokralle, kokotilanvuokraajien joukkoon tuli myös kruununpuustellien vuokraajia, jotka upseeripuustelleissa saattoivat olla säätyläisiä. Toisaalta kokotilanvuokraajien joukko lisääntyi myös siten, että Karjalan kannaksen lahjoitusmaatalonpoikia ruvettiin pitämään lampuoteina. Kokotilanvuokraajien määrä pysyi koko ajan kuitenkin suhteellisen pienenä ja sen osuus oli n. 2?3 prosenttia maatalousammatissa toimivasta väestöstä.

Paljon suurempi oli seuraava tilattomien ryhmä - torpparit. Heillä oli hallinnassaan tonttimaa rakennuksineen, peltoa ja niittyä, jotka kaikki muodostivat vain osan talon maista. Metsää oli vain vähän tai ei yhtään ja silloinkin, kun metsää oli, käyttöoikeus siihen oli rajoitettu. Yleensä torpparilla kuitenkin oli oikeus ottaa kotitarvepuunsa talon metsästä, mutta puun myyntioikeutta hänellä ei ollut joitakin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta.

Varsinkin silloin, kun torppari oli otettu työvoiman saannin vuoksi, hän suoritti vuokransa joko kokonaan tai suureksi osaksi päivätöinä ja toisinaan myös työurakoina. Muiltakin torppareilta vaadittiin yleensä osa vuokrasta työsuorituksina.

Torpparien "alapuolella" oli varsinainen maataloustyöväki, joka ei harjoittanut itsenäistä viljelyä. Maataloustyöväki jakaantui kahteen ryhmään - talon vakinaiseen työväkeen ja irtaimeen työväkeen. Vakinaiseen työväkeen kuuluivat palvelusväki eli talon ruoassa olleet rengit ja piiat, sekä 1800-luvun puolivälistä lähtien myös itsenäisenä ruokakuntana olleet muonamiehet. Irtain työväki taas voidaan jakaa kolmeen ryhmään asumismuodon perusteella: mäkitupalaiset, itselliset ja loiset. Mäkitupalaisilla oli oma asunto vuokramaalla, itselliset asuivat vuokrahuoneissa ja loisilla ei ollut omaa asuntoa, vaan he asuivat talojen pirttien nurkissa tai saunoissa tai useampi perhe samassa asunnossa. Yhteistä oli se, että työsuhteet olivat tilapäisiä ja palkkaa maksettiin päiväpalkkana, usein viljana.

Tilattoman väestön ongelma
Aikakauden laajin ja pitkäaikaisin sosiaalinen ongelma oli tilattoman väestön ongelma, joka oli ennen muuta vajaatyöllisyysongelma. Ensimmäiseksi siihen kiinnitettiin huomiota Kuopion läänin alueella ja jo vuonna 1856 esitettiin Kuopion Sanomissa toivomus, että tilalliset ottaisivat enemmän torppareita, jotta köyhäinhoidon rasituksena olevat loiset saataisiin vähenemään. Läänin kuvernööri valitti myöhemmin, joutoväen paljoutta ja 1880?luvun alussa asiaa pohti komitea, joka myös päätyi esittämään loisten muuttamista torppareiksi. Vuoteen 1906 mennessä perustettiinkin Kuopion lääniin valtionlainojen turvin noin 800 torppaa, mutta määrä oli ongelmaan nähden aivan liian pieni.

Yrjö-Koskinen oli 1870-luvulla kiinnittänyt pappissäädyssä huomiota tilattomien maanhankintakysymykseen. Varsinaisesti torppariasiaan hän tarttui 1880?luvun jälkipuolella käsitellessään Kuopion läänin kuvernöörin Alexander Järnefeltin ehdotusta kontrahtiohjeiksi uudistorppia varten ja julkaistessaan oman ehdotuksensa (1888).

Monien erilaisten ehdotusten jälkeen perustettiin vuonna 1892 tilattoman väestön lainarahasto, josta annettiin kuntien välityksellä lainoja maanhankintaa varten. Rahaston 150.000 markan alkupääomaan lisättiin myöhemmin keisarin kruunajaislahjana 400.000 markkaa, ja kun siihen vielä vuonna 1899 keisarin käskyllä siirrettiin rautateiden voittovaroista 2 miljoonaa markkaa, kenraalikuvernööri Bobrikov saattoi puhua siitä, kuinka keisari huolehti Suomen köyhimmistä kansanluokista, joista maan omat valtiopäivät eivät välittäneet. Rahaston varoja lisättiin myöhemmin edelleen ja sen antamien lainojen avulla perustettiin koko maassa vuoden 1917 loppuun mennessä kaikkiaan 7500 viljelys- ja asuntotilaa, joiden yhteinen pinta-ala oli n. 147.000 hehtaaria.

Edellisen lisäksi valtio osti samana aikana asutustarkoituksiin 82.000 hehtaaria, maalaiskunnat 11.000 ja erityiset maanosto-osuuskunnat 6000 hehtaaria maata. Kaiken kaikkiaan eri asutusmuotojen avulla perustettiin vuosina 1892-1917 yhteensä 10.400 itsenäistä viljelys- ja asuntotilaa. Kun Suomen väkiluku kuitenkin kasvoi lähes miljoonalla, ei perusongelma helpottunut tätä tietä kovinkaan suuresti. Paljon suurempi merkitys sen sijaan oli sillä, että vuonna 1895 säädettiin uusi maanjakolaki, joka poisti maan lohkomisrajoitukset kokonaan. Liberalismin kannalta tämä maanjakovapaus tuli kokolailla myöhään, ja vaikka sen nojalla sitten syntyikin runsaasti pikkutiloja, sekään ei ennättänyt ratkaista tilattoman väestön ongelmaa, vaan ratkaisu jäi asutuskysymyksen muodossa itsenäisen Suomen hoidettavaksi.

Tilattoman väestön kysymys oli vähitellen muuttanut luonnettaan ja joutui vuosisadan vaihteen tienoilla (1800-1900) väistymään sivuun torpparikysymyksen tieltä. Torpparit kuuluivat omaa maata vailla olevaan väestöön, mutta he muodostivat olojensa ja ongelmiensa puolesta homogeenisemman ryhmän ja samalla myös selkeämmän puoluepoliittisen toiminnan kohteen kuin muu tilaton väestö. Myös torpparikysymyksen lähtökohdat olivat selkeät, maanomistajat olivat puun hinnan noustessa alkaneet arvostaa entistä enemmän niitä metsiä, joita he olivat luovuttaneet torppareittensa käyttöön ja torpparit puolestaan alkoivat työpalkkojen kohoamisen myötä arvioida entistä arvokkaammaksi sen työn, jolla he maksoivat vuokransa maanomistajille. Kaiken lisäksi koneiden käyttö vähensi vuokrapäivätöiden tarvetta päätiloille.

Torpparikomitea
Keisari-suuriruhtinas Aleksanteri III vahvisti maanvuokralain marraskuun 10. päivänä 1892. Komitea asetettiin sen jälkeen, kun vuokralaki oli saanut vahvistuksensa helmikuun 20. päivänä 1893. Komitea anoi tammikuussa 1894 senaatilta lupaa saada toimittaa seikkaperäisen tutkimuksen, joka olisi koskenut torpparin oikeuksia ja rasituksia maanomistajien ja torpparien keskinäisiä suhteita sekä siitä, miten usein oikeuslaitosta tarvitaan ratkaisemaan heidän välejään. Senaatin oikeusosasto hylkäsi anomuksen. Komitea tarkasteli torpparien asemaa taloudelliselta kannalta. Se totesi, että yleinen mielipide oli jo kauan vaatinut maanvuokralain säädännön uudistamista, koska oli huomattu, että torpparien maat yleensä olivat kehnosti hoidetut ja heidän taloudellinen asema oli arveluttavan heikko. Komitea ei katsonut tehtäväkseen tähän vaikuttaneiden syiden selvittämistä. Komitea ei esittänyt mitään periaatteellista uutta torpparien aseman turvaamiseksi.

Komitean ehdotuksen mukaan vuokramies oli menettävä vuokraoikeutensa, jos hän
1. ei suorittanut vuokraa määräaikana,
2. ei korjannut katselmuksessa havaittuja puutteita,
3. käytti tilaa muuhun kuin sopimuksessa mainittuun tarkoitukseen,
4. luovutti torpan toiselle henkilölle tai piti luvatta alivuokralaisia,
5. vei luvatta karjanrehuja tai lantaa tilalta pois,
6. niskoitteli päivätöissä,
7. täytti sopimuksen vilpillisesti,
8. syyllistyi vuokranantajan tai tämän perheenjäsenen pahoinpitelyyn tai herjaukseen,
9. syyllistyi metsän haaskaukseen tms.,
10. syyllistyi viinanpolttoon tai myyntiin taikka
11. tuomittiin oikeudessa kansalaisluottamuksen menettämiseen.

Kaikesta vanhoillisuudesta huolimatta komitea katsoi, että viljelijä sai viljellä, hoitaa ja parantaa maataan omaa itseään ja omia jälkeläisiään varten ilman häätöpelkoa. Komitea piti tärkeänä, että torpparille turvattaisiin vakaa hallintaoikeus tai mikä toivottavinta, täydellinen omistusoikeus tilaansa. Mitään pidemmälle menevää ehdotusta komitea ei tehnyt.

Uusi maanvuokralaki v. 1900
Uuden lain mukaan jäi 50 vuotta edelleen pisimmäksi sallituksi vuokrakaudeksi ilman perinnöllistä vuokraoikeutta, mutta myös ilman mitään alarajaa. Vuotuinen vuokra oli määrättävä rahassa, työssä tai luonnontuotteissa ja ylipäivät kiellettiin kokonaan. Työpäivät oli jaettava tasan kautta vuoden ellei sopimusta tehtäessä toisin sovittu. Työpäivän pituudesta ei määrätty mitään. Vuokramiehen velvollisuutena oli hoitaa tilaa hyvin, mutta hänellä oli oikeus saada korvaus kaikista niistä tilan perusparannuksista, jotka hän teki vuokranantajan luvalla ja josta hän itse vuokrakauden lyhyyden tai muun syyn takia ei ennättänyt nauttia vastaavaa hyötyä. Korvausten perustana olivat tulo- ja lähtökatselmukset, joiden suorittamista varten oli joka kerta erikseen asetettava kumpaakin osapuolta edustava katselmuslautakunta. Sopimuskumppaneilla oli oikeus suorittaa katselmus myös kahden kesken. Sopimusta ei enää tarvinnut kiinnittää.

Vuokramies sai sopimusta tehtäessä pidättää itselleen oikeuden sanoutua irti kesken vuokrakauden, mutta tämän vastapainoksi sisällytettiin lakiin torpparikomitean esittämät kohdat, joiden mukaan vuokranantaja voi häätää vuokramiehen kesken vuokrakauden. Näiden uudistettujen määräysten mukaan menetti vuokraoikeutensa, jos hän 1. ei korjannut katselmuksessa havaittuja puutteita, 2. jätti vuokran suorittamatta, 3. luovutti torpan ilman lupaa toiselle, 4. vei tilalta karjan rehuja tai lantaa ilman lupaa, 5. niskoitteli päivätöissä, 6. poikkesi määrätystä viljelysuunnitelmasta tai täytti sopimuksen vilpillisesti, 7. syyllistyi metsän haaskaukseen, 8. syyllistyi paloviinan polttoon tai myyntiin, 9. vietti tai salli asunnossaan vietettävän pahantapaista elämää, 10. ei poistanut palveluksestaan rikoksen tehnyttä henkilöä sekä 11. ei käskettäessä poistanut tilaltaan talonväkeensä tai palveluskuntaansa kuulumatonta väkeä.

Tämä laki, jonka säädyt vuoden 1900 valtiopäivillä hyväksyivät, oli vielä 60 vuotta myöhemmin voimassa yleisenä maanvuokralakina, vaikka lain takana oli yhdeksän vuotta aikaisemmin annetun torpparikomitean mietintö ja vaikka hallituksen esitys oli koskenut nimenomaan päivätyötorppien vuokrausta, havaittiin uusi laki torpparijärjestelmän osalta auttamattoman puutteelliseksi jo ennen kuin se ennätti astua voimaan.

Itsenäistymispyrkimykset
Itsenäistymispyrkimys osoitti yhä kasvavaa vauhtia. Vuonna 1902 anoivat Tohmajärven Jouhkolan ja Iitin Mikkilän alustalaiset, että valtio ostaisi kyseiset tilat hakijoille jaettavaksi. Kumpaakaan anomusta ei hyväksytty. Jouhkolan alustalaiset onnistuivat vasta v. 1910. Iitin Perheniemen omistaja päätti v. 1902 muodostaa torpistaan 34 itsenäistä tilaa, joissa oli 15?20 ha peltoa, lisäksi niittyä ja metsää. Vuonna 1903 senaatti sai anomuksia Kärkölän Suivalasta. Matkun kartanosta, Heinäveden Papinniemestä, Porvoon pitäjän Jakkarilasta, Anttolan Anttolasta sekä Ilmajoen Seppälästä ja Ollilasta. Näistä Matkun anomus hyväksyttiin, sillä kysymyksessä oli konkurssipesän selvitys. Myös Ilmajoen anomus hyväksyttiin.

Vuonna 1904 tuli senaattiin puolitoista kymmentä anomusta. Seuraavina vuosina anomusten määrä yhä kasvoi saavuttaen huippunsa vuonna 1907 ollen yli 30 anomusta.

Työaikakysymys
On merkille pantavaa, että missään torpparien anomuksessa tai valituksessa Vesilahden torpparikokousta lukuun ottamatta, ei valitettu työpäivän pituutta päivämiehen itsensä kannalta, vaan ainoastaan työpäivien lukumäärää ja niiden sijoitusta kiireisimpiin aikoihin sekä hevosen työpäivän pituutta. Työpäivän lyhennys tuli ajankohtaiseksi 1903 keväällä toukotöitten alettua ja varsin voimallisesti. Vyöry alkoi Tuusulan Vanhankylän kartanosta, jonka muonamiehet toukokuun alussa tekivät lakon vaatien lyhyempiä työpäiviä. Kiireisenä ajankohtana tehty lakko onnistui ja miesten työpäivä, joka aikaisemmin oli käsittänyt 14 työ- ja 2 ruokatuntia kestäen klo 5:stä 21:een lyheni kolmella tunnilla. Työpäivä alkoi nyt klo 6 ja päättyi klo 19, välillä oli kahden tunnin ruoka-aika, joten päivän pituudeksi tuli 11 tuntia.

Saman toukokuun kuluessa vaadittiin työpäivän lyhennystä lisäksi ainakin Ruoveden Pekkalassa, Vihdin Kivelässä, Mustialan maanviljelysopistossa sekä paikoin Nastolassa ja Hollolassa. Näissä kaikissa vaatimuksiin myös suostuttiin ja työpäivän pituudeksi tuli kaikissa 11 tuntia eli sama kuin Vanhassakylässä paitsi Mustialassa, jossa se jäi 11 1/2 tuntiin. Huomattavimmat torpparien lakoista olivat Jokioisten, Ypäjän Kartanonkylän ja Eurajoella Vuojoen kartanon lakot.

Kartanonkylän torpparien vaatimukset olivat seuraavat:
1. Vuokra-aika 25 vuotta. Jos torppari isonjaon tms. kautta menettää viljelmänsä, on hänen saatava toinen vastaava.
2. Työaika kesällä - Maariasta Mikkeliin - 10 tuntia, talvella 7 tuntia. Veropäivät saatava suorittaa viikoittain kautta vuoden.
3. Juhtapäivät eivät saa olla liiaksi kilpailevia kartanon hevosten kanssa. Juoksuajo on poistettava.
4. "Kenkkäpäivät" on poistettava ja kaikki työpäivät laskettava todellisiksi veropäiviksi.
5. Vuokramääräksi on laskettava 8 markkaa tynnyrinalalta - parhaasta maasta ja muusta vastaavasti vähemmän.
6. Tinkityöt poistettava tai ainakin rajoitettava, ettei niitä vaadita kohtuuttoman suuria, "vaan että tinkityön suuruus jää työntekijän määrättäväksi".
7. Polttopuita saatava tarpeen mukaan.
8. Vuokravälikirjoihin sisälletyt turhamaiset ehdot on poistettava tai rajoitettava.
9. Katselmukset pantava toimeen ja tavarain panttaus maksamattomista verorästeistä on kiellettävä.
10. Vuokramiehen maita ei saisi vaihdella.

Kun kartanon isäntä ei suostunut neuvottelemaan, järjestivät alustalaiset 2. heinäkuuta yhteisen kokouksen, jossa asetettiin uusi lähetystö. Ypäjän Kartanonkylän omistaja Collin oli kutsunut Toijalaan kokouksen, jossa oli 30-50 tilanomistajaa. Kokouksessa oli asetettu toimikunta laatimaan sopimusta, joka yhdessä kokouksen pöytäkirjan kanssa oli määrä seuraavana päivänä esittää lakkolaisille. Seuraavana päivänä heinäkuun 17. päivänä klo 12 tehtiinkin Kartanonkylässä sovinto, jonka mukaan kontrahteihin oli tehtävä seuraavat muutokset:

1. Lyhin vuokra-aika on 15 vuotta ja jos jollakin on vähemmän maata kuin mitä vuokrakirjaan on merkitty, saa hän sitä lisää.
2. Tulokatselmukset uusitaan.
3. Polttopuiden lisäksi vuokramiehet saavat riihipuut.
4. Juhtapäivät saa vuokramies suorittaa rahassa - 2,50 päivältä, jos ilmoittaa siitä etukäteen.
5. Miehen veropäiväarvoksi lasketaan 1,64 ja naisen päivätyön arvoksi 1,25 veropäivän lukua määrättäessä.
6. Työt saavat vuokramiehet tehdä sellaisilla ajo- ja työkaluilla, jotka heillä itsellään on. Pakolliset tinkityöt poistetaan.
7. 24 kilometrin juhtamatkamäärä poistetaan.
8. Pisin työpäivä 11 tuntia eikä puintiaikanakaan enempää.
9. Vuokramies vastaa tilaltaan menevistä ulosteoista.
10. Vuoroviljelystä on noudatettava.
11. Epärehellisiä ja epäsiveellisiä henkilöitä ei saa vuokraaja pitää luonaan.
12. Tulo- ja lähtökatselmukset ovat pakolliset.
13. Jos kartanon metsä palaisi, olisi vuokramiehen velvollisuus polttaa turvetta.

Veron suuruudeksi sovittiin 15,45 markkaa sekä pelto- että niittyhehtaaria kohden, kuitenkin niin, että vero kahdeksan vuoden kuluttua olisi noussut 18,92 markkaa hehtaarilta. Vero määrättiin täten rahassa, mutta se oli suoritettava mainittujen veropäiväarvojen mukaan päivätöinä, joten hehtaaria kohti oli suoritettava suunnilleen 9,5 - myöhemmin 11,5 - miehenpäivää vuodessa.

Sopimus merkitsi molemminpuolisia myönnytyksiä. Torpparit eivät saaneet läheskään kaikkia vaatimuksia viedyksi läpi, sillä heidän poistettavaksi vaatimansa "turhamaiset ehdotkin" jäivät yhä kontrahteihin, mutta toisaalta Collin suostui jättämään silloin kaikki häätökanteet ja vahingonkorvausvaatimukset, vaikka hän lakon ajankohdan takia olikin kärsinyt tuhansien markkojen menetyksen.

Ypäjän lakko oli ensimmäinen varsinainen torpparilakko, sillä siinä ei ollut kysymys ainoastaan työpäivän pituudesta eikä se myöskään merkinnyt pelkkää kieltäytymistä ottamasta vastaan tarjottuja kontrahteja so. kontrahtilakkoa, vaan siinä torpparit työlakon avulla koettivat saada aikaan muutosta yleisiin oikeuksiinsa ja velvollisuuksiinsa.

Torpparijoukot liikkeellä
Sitä mukaa, kun kansanvaltaisuutta vaativa ajattelutapa yleistyi, kiinnitettiin yhä kasvavaa huomiota siihen, että vähälukuisella aatelistolla oli henkilömäärään nähden suhteettoman paljon valtiollista valtaa, että porvaris- ja talonpoikaissäädyssä äänioikeus noudatti varallisuussensusta ja että teollistuvan yhteiskunnan jatkuvasti kasvava työväestö oli täysin vailla valtiollista äänioikeutta. Äänioikeus- ja valtiopäiväjärjestelmän epäkohtiin oli kiinnitetty huomiota jo 1860-luvulla ja 1880-luvun alusta lähtien ne olivat jatkuvasti keskustelun aiheina.

Torppareilla ei ollut omaa maata eikä siis myöskään äänioikeutta. Lokakuun 30. päivänä alkoi suurlakko ja sen seurauksena pantiin 1905 toimeen eduskuntalaitoksen uudistus, äänioikeutettujen lukumäärä nousi kymmenkertaiseksi ja uusien äänioikeutettujen joukossa oli myös puolisentoistatuhatta torpparia, lampuotia ja mäkitupalaista vaimoineen ja täysi-ikäisine lapsineen. Vuoden 1906 helmi- ja maaliskuu olivat kiihkeän poliittisen toiminnan aikaa kaikilla puoluepolitiikan aloilla, mutta erityisesti juuri torpparikysymyksen suhteen. Paikallisten torpparikokousten lukumäärä kasvoi jatkuvasti.

Torpparien ensimmäinen edustajakokous pidettiin v. 1906 Tampereen työväentalossa huhtikuun 9-12 päivinä. Torpparien keskustoimikunta, jonka Tampereen torpparikokous asetti, oli tarkoitettu ensisijaisesti ohjaamaan ja valvomaan torpparien työtaisteluita, kun torpparilakkoja syntyi. Keskustoimikunta pyrki siihen, että torpparien luottamushenkilöt saavat sovitteluratkaisuja aikaan. Ensimmäisenä puhkesi Mäntsälän Sälinkään kartanon lakko, seuraavina Kavantsaaren, Jokioisten, Ypäjän Kartanonkylän, joka oli jatkoa edellisen kesän riidoille. Lakkoja oli myös Säämingissä sekä useilla muilla paikkakunnilla. Lakkojen kautta vaadittiin lyhyempää työpäivää. Laukon kartanon lakon seurauksena häädön sai yhteensä 41 perhettä. Laukon lakko niin kuin muutkin kesän 1906 lakot olivat tehty asiaa tarkemmin harkitsematta Tampereen edustajakokouksen antamassa voimantunnossa.

Torppariohjelmia
Eduskunnan uudistus toi mukanaan organisoidut puolueet sekä yksityiskohtaiset puolueohjelmat, joita laadittaessa täytyi erityisesti pitää silmällä suuresti kasvaneen äänestäjäkunnan toivomuksia. Suurena yhteiskunnallisena kysymyksenä oli torpparikysymys. Kuitenkin jo tätä ennen ollut eräiden puolueryhmittymien keskuudessa pohdinnan alaisena. Suomalaisen puolueen kokouksessa mukana ollut henkilö kirjoitti kokouksen jälkeen: "Yhtä minä vain surkuttelen tässä niin kuin muissakin kokouksissa. Se näet mikä lähinnä kaipaisi toimenpiteitä, ei puolinaisia ja venyviä, vaan ratkaisevia ja repäiseviä, se asia sivuutettiin tässäkin kokouksessa vaitiololla. Tilattoman väestön kysymys, yhteiskunnan salahaava, joka tosin kerran helmikuun manifestin jälkeen havahduttiin näkemään, mutta moniahta lohdutuspuhe, joku komitea, muuan miljoona kaapin nurkkaan ja painajainen heitti meidät nurkkaan, että jos yhä nukutaan, joudutaan pian hetkeen, jolloin herääminen on liian myöhäistä".

Saman kokouksen alustuspuheenvuorossa tuotiin esille ajatus torppien itsenäistämisestä valtion välityksellä ja kuoletusmaksujen avulla. Näin sittemmin tapahtui. Kyseisen puolueen yksityisen torpparikomitean esityksen runkona oli "tasapuolinen vuokralautakunta", jonka tehtävänä oli valvoa, "ettei mitään lainvastaista eikä kohtuuttomuutta" maanomistajien ja torpparien välisissä vuokrasuhteissa esiinny. Vuokra-ajaksi ehdotettiin 50 vuotta, 25 vuoden kuluttua oli kummallakin osapuolella oikeus vaatia verotarkistus, tarpeen vaatiessa muulloinkin. Vuokrakauden päättyessä vuokramiehen tuli saada korvaus tekemistään parannuksista.

Nuorsuomalaisen puolueen kokous hyväksyi ohjelmaponnen: "Torpparien pyrkimystä päästä rahalainan avulla viljelystilan omistajiksi on valtion ja kuntain puolelta edistettävä". Mutta koska torpparien saattaminen omien tilojen omistajiksi tuli arvelujen mukaan kestämään kauan, oli heidän asemansa tämän siirtymävaiheen varmistettava vuokralain uudistamisen avulla. Täten siis nuorsuomalaisetkin tulivat samaan käytännölliseen johtopäätökseen kuin sosiaalidemokraatit ja vanhasuomalaiset, kuitenkin sillä erolla, että vaikka vanhasuomalaisetkin ajattelivat tulevaisuudessa tapahtuvan torpparien saattamista itsenäisiksi tilallisiksi, vain nuorsuomalaiset olivat lausuneet tämän periaatteen virallisesti julki.

Hannes Gebhardin kahdessa alustuksessa esittämä ohjelma oli ensimmäinen torppariohjelma. Hänen mukaansa ylin vuokra-aika oli 16 vuotta. Hän ajatteli samalla Irlannin esikuvan mukaista ja myös Warénin aikanaan esittämää jatkuvaa vuokraoikeutta niin, että vuokrasopimus aina uudistuisi ja että vuokralautakunta määräisi tai ainakin tarkistaisi joka kuudestoista vuosi vuokran suuruuden. Edelleen Gebhard ehdotti, että torpparilla tuli olla oikeus valita, suorittaako vuokran rahassa vaiko työssä, vuokraoikeuden siirto-oikeus sekä oikeus saada korvaus kaikista maanomistajan luvalla tehdyistä vuokratilan parannuksista.

Pohjanmaalla 1906 syntyneen maalaisväestön liiton torppariohjelmassa esitettiin, että hallinto-oikeus kaikkiin torpparilajeihin on varmennettava ja vuoden 1902 maanvuokralaki tarkistettava sekä yksityisten torppareille hankittava erinäisissä tapauksissa, missä se on mahdollista, valtion välityksellä saada omistusoikeus torppiinsa valtiolle suoritettavaa kuoletusmaksua vastaan. Kokouksessa esitettiin, että torpat oli annettava perinnöllisellä vuokraoikeudella, taikka jos tämä olisi mahdotonta, oli torppareille hankittava tilaisuus valtion välityksellä lunastaa tilat omikseen. Kokous hyväksyi em. esityksen.

Sosialistien ohjelmat olivat ristiriitaisia. Heidän ohjelmansa oli suurtuotannon etevämmyyteen nojautuva periaatteellinen Erfurtin ohjelma sekä pienviljelystä suosiva Forssan ohjelma ja vaaliohjelma, joka torpparikysymyksen kohdalla viittaa vain Tampereen kokouksen ohjelmiin.

Lisäksi ruotsalaisella pienryhmittymällä ja Kristillisellä Työväen Liitolla oli omat ohjelmansa.

Laukon häädöt
Yksikamarisen eduskunnan ensimmäisiin vaaleihin oli aikaa tasan kaksi kuukautta, kun Laukossa ja Tottijärvellä toimeenpantiin kahdenkymmenen edellisen kesän lakkoihin osallistuneen torpparin häätö. Marraskuussa aloitetut häädöt olivat lakkolaisten vastarinnan takia jätetty kesken, mutta nyt häätäjät ottivat avukseen riittävästi poliisivoimia. Tammikuun 14. päivänä lähti Helsingistä Laukkoon kymmenen ratsupoliisia ratsumestari Caloniuksen johdolla. Ensimmäinen häätöpäivä kului suhteellisen rauhallisesti, mutta toisena päivänä alkoi ilmapiiri kiihtyä. Ratkaisevaksi muodostui kolmas häätöpäivä. Kummallakin puolella oli hermostuneisuus kohonnut ja tapahtui useita yhteenottoja. Poliisin hermostuneisuutta lisäsi sanomalehtireportterien suuri määrä.

Erityisen häikäilemättömän leiman häädöt saivat, kun tuli tiedoksi, että poliisit olivat järjestäneet Laukossa ollessaan joka ilta tanssiaiset. Helsingin Sanomain "Esa" kirjoitti Laukon "kahdenlaisista juhlamenoista" ja Uuden Suomettaren "Matti" vertasi ivaten Caloniusta Kulneviin, joka "tulesta tuskin päästyään jo tanssit toimitti".

Tällaisina Laukon häädöt tulivat tunnetuiksi. Torpparit itse eivät tunnustaneet häätöjä laillisiksi, vaan palasivat kevään mittaan kerta toisensa jälkeen takaisin käsiteltyihin koteihinsa. Eräs perhe häädettiin täten jopa kuusi kertaa. Häädöt olivat kuitenkin laillisessa tuomioistuimessa laillisesti tuomittu ja viranomaiset toimivat lain mukaan häätöjä toimeenpannessaan.

Se, että Laukon häädöt aiheuttivat näin paljon huomiota ja väittelyä, ei kuitenkaan aiheutunut niin paljon häädöistä kuin niiden ajankohdasta. Tosin häädöt toimeenpantiin väkivaltaisesti suuren poliisikunnan avustuksella, mutta sittenkin noina tammikuun päivinä häädettiin vain 20 perhettä. Vaalien jälkeen huhti-toukokuussa 1907 häädettiin Laukossa ja Tottijärvellä jälleen 76 perhettä - osa niistä luvattomasti palanneita - mutta ilman, että tapaukset olisivat herättäneet sellaista kohua kuin tammikuun häädöt, vaikka ne seuraavan kesän kirjoittelussa otettiinkin huomioon.

Torpparien toinen edustajakokous
Kokous pidettiin jälleen Tampereella tammikuun 13. - 17. päivinä 1908. Osanottajia oli enemmän kuin edellisessä kokouksessa. Pöytäkirjan mukaan osanottajat edustivat 41.352 maanvuokraajaa sekä näiden lisäksi 21.040 muuta tilattomaan väestöön kuuluvaa. Kokous oli nyt vielä selvemmin kuin edellisellä kerralla sosiaalidemokraattien miehittämä ja johtama ja sen päätökset olivat oikeastaan vain edellisen torpparikokouksen vaatimusten vahvistamista.

Vuoden 1909 asetukset
Torpparikysymys oli yksi kaikkein keskeisimpiä kysymyksiä yksikamarisen eduskunnan ensimmäisiä vaaleja edeltäneissä vaalitaisteluissa vuonna 1907. Monien eri aloitteiden ja esitysten sekä pitkällisten käsittelyjen jälkeen eduskunta hyväksyi syksyllä 1908 maanvuokra-asetuksen, jonka keisari-suuriruhtinas vahvisti maaliskuun 12. päivänä 1909.

Asetuksen tarkoituksena oli varmistaa vuokramiehen nautintaoikeus, minkä vuoksi vuokrasopimus määrättiin tehtäväksi vähintään viideksikymmeneksi ja enintään sadaksi vuodeksi. Lyhyempi vuokra-aika sallittiin vain, jos kysymyksessä oli uudistorppa tai vajaavaltainen vuokraaja. Vuokravuosi laskettiin entiseen tapaan alkavaksi ja päättyväksi maaliskuun 14. päivänä. Vuokrasopimus oli tehtävä kirjallisesti, mutta henkilö, joka todistettavasti viljeli vuokratilaa suullisen sopimuksen nojalla, oli oikeutettu vaatimaan suullisen mukaista kirjallista sopimusta.

Vuokranmaksu oli määrättävä rahassa eikä sen vuotuista määrää saanut kesken vuokrakauden muuttaa. Vuokran sai kuitenkin sopimuksen mukaan suorittaa myös päivätöinä, jolloin päivätyön hinnaksi oli määrättävä paikkakunnalla käypä hinta. Verotyöpäivät oli jaettava kautta vuoden niin, että vuokramiehen viljelys ei kärsinyt niiden suorittamisesta. Tällä määräyksellä tahdottiin estää se, että vuokramies ei olisi joutunut suorittamaan kaikki vuotuiset veropäivänsä kriittisinä kylvö- ja sadonkorjuuaikoina, jolloin myös hänen omat viljelmänsä vaativat eniten työvoimaa. Työpäivän pituudeksi määrättiin, kuutena kesäkuukautena enintään yksitoista sekä kuutena talvikuukautena keskimäärin yhdeksän tuntia. Vuokramiehellä oli oikeus lähettää puolestaan toinen hyväksyttävä henkilö suorittamaan päivätyötä. Ellei työpäivistä oltu erikseen sovittu, oli päivätyötä saavuttava suorittamaan silloin, kun siitä oli vuorokautta aikaisemmin annettu tieto.

Eräs asetuksen tuomista tärkeimmistä uudistuksista oli vuokralautakuntajärjestelmä. Kussakin kunnassa oli oltava vähintään yksi vuokralautakunta, johon ne kunnassa olevat maanomistajat, joilla oli vuokramiehiä, samoin kuin kunnassa asuvat vuokramiehet kumpikin saivat valita yhtä monta (yksi tai kaksi) edustajaa. Näin valitut jäsenet valitsivat ulkopuoleltansa puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan.

Vuokralautakunnan tehtävänä oli tutkia, että uusi vuokrasopimus tuli lain mukaan tehdyksi ja että sen ehdot eivät tasapuolisen arvostelun perusteella olleet kohtuuttomat. Tärkein lautakunnan tehtävistä oli kuitenkin katselmusten toimeenpano, sillä sekä vuokrasuhteen alkaessa että sen päättyessä oli vuokra-alueella suoritettava katselmus, jonka mukaan määriteltiin tilalla vuokra-aikana tapahtuneet parannukset ja rappioitumiset sekä niiden perusteella laskettavat molemminpuoliset saatavat ja korvattavat. Vuokralautakunnan päätös oli lopullinen ja siitä voi valittaa kihlakunnan oikeuteen vain siinä tapauksessa, että asian käsittelyssä oli tapahtunut virhe. Hovioikeuden päätökseen ei saanut muutosta hakea. Uusi asetus koski sellaisenaan vain asetuksen voimaanastumisen jälkeen solmittuja vuokrasuhteita, mutta nimenomaan vuokralautakunta oli merkityksellinen myös vanhojen suhteiden kannalta, koska niissäkin syntyneet erimielisyydet nyt joutuivat vuokralautakunnan käsiteltäviksi.

Maanvuokra-asetusta monin verroin merkityksellisemmäksi tuli samana päivänä annettu taannehtiva asetus. Sen mukaan pidennettiin asetuksen antamispäivänä eli maaliskuun 12. päivänä 1909 voimassa olleet maanvuokrasopimukset siten, että päättymisajankohdaksi tuli aikaisintaan maaliskuun 14. päivä. Täten myös suulliset ja juoksevat sopimukset tulivat jatkumaan mainittuun päivämäärään saakka.

Järjestelmän todetut epäkohdat
Maanvuokraajan kannalta ehkä suurin epäkohta oli olemisen epävarmuus, joka teki hänet haluttomaksi hoitamaan maitaan pitkällä tähtäimellä ja joka samalla sai aikaan haluttomuutta muussakin toiminnassa. Torppa oli torpparille koti, josta ei useinkaan mielellään luovuttu, mutta samalla se oli työpaikka.

Maanomistajan kannalta olivat vuokramiehen suorittamat työpäivät tärkeimmät koko järjestelmässä. Jos niiden arvo ei vastannut vuokralle annetun kiinteistön pääoma-arvoa, ei vuokrajärjestelmä kannattanut. Torpparikysymyksen ratkaiseminen keskittyi kahteen ydinongelmaan. Jos vuokrajärjestelmä haluttiin säilyttää ja kysymys ratkaista pelkästään vuokrasäännöstelyn avulla, jouduttiin rajoittamaan pyhänä ja koskemattomana pidettyä sopimusvapautta. Jos taas katsottiin, että järjestelmä epäkohtia ei voitaisi poistaa muuten kuin saattamalla vuokramiehet itsenäisiksi tilustensa omistajiksi, jouduttiin puuttumaan vieläkin pyhempänä pidettyyn yksityiseen omistusoikeuteen.

Teollisuuden mahdollisuudet väestön sijoittajina
Poliittisista erimielisyyksistä huolimatta kaikilla tahoilla, myös Venäjällä lähdettiin torpparikysymystä pohtimaan yhdestä ja samasta perusajatuksesta, nimittäin siitä, että ainakin varsinaiset torpparit oli edelleen pysytettävä maanviljelyksen harjoittajina sekä että heidän lisäkseen oli muuta tilatonta väestöä pyrittävä saamaan kiinni maanviljelykseen mahdollisimman paljon. Kun samaan aikaan Ruotsissa tapahtui voimakasta siirtymistä maataloudesta teollisuus- ja palveluelinkeinojen piiriin ja kun myös Suomen teollisuus oli hyvällä alulla, herää kysymys, eikö Suomessa olisi voitu ajatella torpparikysymyksen ratkaisua saman suuntaiselta pohjalta, ainakin vuoden 1909 jälkeen.

Aina 1890-luvulta lähtien muut elinkeinot yhdessä pystyivät sijoittamaan suuremman osan lisääntyvästä väestöstä kuin maatalous. Teollisuus yksinään ohitti maatalouden väestön sijoittajana juuri vuoden 1909 vaiheilla. Maatalous pysyi edelleen lisätyövoimaa sitovana elinkeinona 1920-luvun jälkipuoliskolle saakka. Vuoden 1909 maatalous oli vanha, varma ja luotettava elinkeino, nuoren teollisuuden mahdollisuudet näyttivät paljon epävarmemmilta. Vasta 1930-luvulla alettiin meillä luottaa teollisuuteen ja lakattiin pitämästä asutustoimintaa ainoana suhteellisen liikaväestön sijoittamiskeinona. Teollisuuden kehittämismahdollisuudet riippuvat aina useista eri tekijöistä, kuten esimerkiksi raaka-aineet, pääoma, työvoima, käyttövoima, liikenneyhteydet, tekniikka ja ennen muuta menekkimahdollisuudet. Paperinvienti oli nousussa, vaneriteollisuus nousi juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa. Suurin puute oli käyttövoimasta. Usean vuoden ajan käytiin keskustelua siitä, miten vuokralaisten ja tilattoman väestön asemaa voitaisiin parantaa.

Agraarikomitea
Senaatti nimitti 26.4.1906 Agraarikomitean, joksi sitä virallisesti alettiin kutsua. Saamistaan tehtävistä komitea piti kiireellisimpänä maanvuokralain uudistamista ja jätti sitä koskevan ehdotuksensa senaatille 22.5.1907. Komitea lähti siitä, että oli otettava huomioon tilattoman väestön oma pyrkimys päästä itsenäiseen ja riippumattomaan asemaan. Tavoitteena piti tämän vuoksi olla tilattoman väestön oman aseman parantaminen eikä suinkaan maanomistajan työvoiman turvaaminen tai maan tuotantoarvon lisääminen.

Senaatti sai 21.2.1908 päätökseen oman lakiehdotuksen, joka perustui Agraarikomitean mietintöön. Senaatti ehdotti perustettavaksi "Tilattoman väestön lainarahaston", johon aikaisemmat samaa tarkoitusta palvelevat rahastot yhdistettäisiin ja jota lisättäisiin tarpeen mukaan. Maan pääkaupunkiin oli senaatin esityksen mukaan perustettava erityinen keskustoimikunta (myöhempi asutushallitus) maanhankintaa varten sekä jokaiseen kuntaan erityinen asutuslautakunta. Asia mutkistui ja pitkittyi Venäjän ministerineuvoston taholta ja sen ohella senaatissa tapahtui henkilövaihdoksia.

Obligaatiojärjestelmä
Obligaatiojärjestelmä tuotiin esille myös samoille, vuoden 1908 toisille valtiopäiville jätetyssä Kyösti Kallion ja muiden maalaisliittolaisten anomusehdotuksessa, jossa ehdotettiin valtion takuulla toimivan Hypoteekkipankin perustamisesta tilattoman väestön maanostoluoton välittäjäksi.

Sosialidemokraattien viljelyspakkovaatimus
Sosialidemokraatit tekivät viljelyspakkoa koskevan anomusehdotuksen ensimmäisillä yksikamarisilla valtiopäivillä 1907. Anojien mielestä oli kaikki viljelyskelpoinen maa asetettava erityisten määräysten alaiseksi maanomistajille eli jätettävä ensisijainen oikeus maansa viljelemiseen, mutta ellei hän sitä viljellyt, oli se luovutettava muille viljelyhaluisille. Vuoden 1910 valtiopäiville maatalousvaliokunta valmisti asiasta mietinnön, joka eduskunnassa hylättiin.

Maanomistajapiirit ja torpparikysymys
Maanomistajien klubin asettama komitea asettui maanvuokrauksen suhteen enimmäkseen ennen vuotta 1909 vallinneiden säädösten kannalle. Mutta komitea ei voinut välttyä sanomasta omaa kantaansa myös uusimmasta kysymyksestä, torpparien itsenäistämisestä. Vuonna 1916 uhkaavien ristiriitojen ehkäisemiseksi on ehdotettu, että torpparit saisivat lunastaa sen maan, joka heillä tähän saakka on ollut vuokralla, sanottiin komitean laatimassa mietinnössä. Komitea asettui varauksettomasti kannattamaan torpparien itsenäistämistä.

Maanvuokrakomitea
Maanvuokrakomitea perustettiin pian Santamäen kokouksen (28. ja 29.10.1911) jälkeen. Komitea asetettiin lopullisesti talousosaston kokouksessa 29.10.1912. Ensimmäiseksi ehdotettiin mietintöä, joka koskisi vuonna 1909 annetun takautuvan asetuksen jatkamista vuodesta 1916 vuoteen 1921. Komiteamietintö sai hylkäävän päätöksen eduskunnassa. Tämän johdosta mietittiin, että kannattaako komitean työtä jatkaa. Sitä kuitenkin jatkettiin ja ehdotuksia valmistelemaan asetettiin jaosto.

Maanvuokrakomitea kokoontui uudestaan kesäkuussa 1913. Kesä 1913 käytettiin maanvuokratilaston edelleen valmistamiseen. Tutkittiin Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja Saksassa toimeenpantuja maanomistusolojen järjestelyjä. Syksystä 1913 kevääseen 1914 komitean työ jatkui yhtä mittaa vuoroin jaostossa, vuoroin komiteassa.

Parannustoimenpiteitä pohtiessaan komitea lähti siitä, että järjestelmän epäkohdat olivat sellaisia pitkän taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen aiheuttamia seurauksia, joita ei enää voida korjata minkäänlaisilla vuokralakien parannuksilla. Komitea katsoi, että lopullista parannusta ei saataisi aikaan vähemmällä kuin saattamalla ainakin suurin osa sellaisia vuokra-alueita, joilla harjoitetaan itsenäistä maanviljelystä, vuokramiesten omiksi. Vuokramiehen tulisi maanomistajan sitä vaatiessa, olla valmis ostamaan vuokra-alue omakseen. Lunastukseen tarvittavat varat ja ylipäänsä asian rahallisen puolen järjestäminen olisi oltava valtion asiana.

Lakiehdotuksen mukaan maanomistaja ja vuokramies saivat vapaaehtoisesti sopia lunastussummasta ja muista lunastusehdoista. Jos osapuolet eivät päässeet yksimielisyyteen, asia oli ratkaistava tuomioistuimessa. Komitean työ oli monessa suhteessa vaikea. Ilman ulkomaisia malleja oli luotava suuntaviivat uudistukselle meidän monimutkaisessa maanomistusoloissamme. Mietintö käsitti kaikkiaan 218 sivua. Komitean työ on päivätty 5.6.1914.

Torpparivapautuksen lopullinen ratkaisu.
Maanvuokrakomitean ehdotukset aiheuttivat kiivaan vastustuksen niiden maanomistajapiirien taholta, jotka olivat jo aikaisemmin maanvuokralakia vastustaneet. Yleistä mielipidettä koetettiin muokata. Haataja (professori, maanvuokrakomitean sihteeri) piti lukuisia esitelmiä 1914-1917 sekä valaisi asiaa suomalaislehdissä.

Senaatissa ryhdyttiin valmistelemaan esitystä vuoden 1915 valtiopäiville, joita sodan takia ei kuitenkaan kutsuttu koolle. Asiaa käsiteltiin senaatin, senaatin valiokunnassa varapuheenjohtajan venäläisen Brovitinovin johdolla kesällä 1915, kun komitean mietintö oli käännetty venäjäksi. Vuoden 1917 ensimmäisillä valtiopäivillä, jotka kokoontuivat 5. huhtikuuta ei torppariasiaa käsitelty muuta kuin että 1914 lepäämään jätetty lakiehdotus vuokrasopimusten pidentämisestä nyt hyväksyttiin ja vuoden 1915 manifestin aiheuttama epänormaalitila saatettiin lailliseen järjestykseen.

Eduskunta hajotettiin ja lokakuussa 1917 toimitettiin uudet vaalit. Edellytykset asian käsittelylle olivat nyt toiset kuin aikaisemmin. Suomi julistautui itsenäiseksi ja korkein valtiovalta oli meidän omissa käsissämme. Maatalousvaliokunta ryhtyi tarmokkaasi työhön ja päätti panna käsittelyn pohjaksi Haatajan aloitteeseen sisältyvän lakiehdotuksen sekä sen ohella ottaa huomioon toiset aloitteet. Svinhufvudin senaatin maataloustoimituskunnassa valmisteltiin samaan aikaan senaattori E.V. Pehkosen johdolla hallituksen esitystä torppariasiasta. Esitys on päivätty 21. tammikuuta 1918. Se perustui pääasiallisesti maanvuokrakomitean mietintöön. Niinpä se koski, niin kuin komitean ehdotuskin, ainoastaan torppia ja lampuotitiloja. Mäkituvat jätettiin erityisen myöhemmin annettavan lainsäädännön varaan. Raja torpan ja mäkituvan välillä olisi oleva yksi hehtaari, josta puoli hehtaaria peltoa, viljeltyä maata (maanvuokrakomitea oli ajatellut kahta hehtaaria alarajaksi). Maatalousvaliokunta ehdotti alarajaksi kahta hehtaaria viljeltyä, josta vähintään yksi hehtaari peltoa. Sama määritelmä jäi myös lopulliseen lakiin. Lunastushinta olisi oleva sellainen, että toiselta puolen, maanomistaja ei saisi täyttä hintaa vuokra-alueesta ja että toiselta puolen valtio ottaisi kantaakseen osan lunastushinnasta. Lunastushinnan perusteeksi otettaisiin tilojen keskimääräinen hinta 5-vuotiskauteen 1910-1914, joten sota-ajan rahanarvon aleneminen ei tulisi hintaan vaikuttamaan.

Valiokunnan mietintö, joka on päivätty 13. kesäkuuta 1918 oli yksimielinen. Maatalousvaliokunnan mietintö esiteltiin eduskunnassa 18. kesäkuuta 1918. Asian toinen käsittely alkoi 9. heinäkuuta 1918. Suuri valiokunta oli pääasiassa hyväksynyt maatalousvaliokunnan ehdotukset. Suuren valiokunnan mietintöön tehtiin lukuisia muutosehdotuksia. Kolmas käsittely tapahtui 17. heinäkuuta 1918. Siinä annettiin useita periaatteellisia lausuntoja. Vakaumus asian pikaisen ratkaisun välttämättömyydestä oli yleinen. Kiireelliseksi julistamista vastaan äänesti ainoastaan kolme ja lakiehdotuksen lopullista hyväksymistä vastaan vain kaksi edustajaa. Siten oli tämä suuri asia (kuten Paasikivi muistelmissaan sanoi) yli puolentoistavuosikymmenen ponnistelujen jälkeen loppuun käsitelty. Valtionhoitaja vahvisti lain lokakuun 18. päivänä 1918.

Vuoden 1918 lunastuslaki sulki piiriinsä ainoastaan vuoden 1909 maanvuokra-asetuksen määrittelemät yksityismaalla olevat torpat, lampuotitilat ja mäkitupa-alueet. Seurakuntien virkatalojen, siis lähinnä pappiloiden torppareihin sama lunastuslaki ulotettiin 18.3.1921, Valtion virkatalojen vuokra-alueisiin 30.3.1922 ja valtion metsämailla oleviin vuokra-alueisiin 20.5.1922 sekä 18.1.1924 kalastajatorppiin. 28.2.1936 annettiin erityinen asumusryhmissä, lähinnä taajaväkisissä yhdyskunnissa tai vastaavilla alueilla sijaitsevien vuokra-alueiden itsenäiseksi lunastamista koskeva laki.

Torppien lunastamisen täytäntöönpano.
Lain täytäntöönpanoasetuksen valmisteli komitea, jonka puheenjohtajana oli Haataja ja jäseninä asutusneuvos Kalmari sekä kunnallisneuvos Linna. Viime mainittu oli tehokkaasti ottanut osaa maatalousvaliokunnan työhön. Haataja oli valmistanut luonnoksen. Täytäntöönpanoasetus, joka sisälsi 100 pykälää, annettiin 11. huhtikuuta 1919. Vuonna 1919 suoritettujen vaalien jälkeen kokoontuneilla valtiopäivillä tehtiin aloitteita edellisenä vuonna päätetyn ja vahvistetun lain eräiden kohtien muuttamisesta. Ehdotukset eivät koskeneet lain alueellisia osia. Kenties tärkein seikka oli, että myös lampuotitilat asetettiin lain alaiseksi. Se, että torppari - rahan arvon alenemisen johdosta - sai maksaa vuoden 1914 kultamarkan sodanjälkeisellä huonolla paperimarkalla, teki torpparivapautuksen toimeenpanon helpoksi. Sellaista ei ennen maailmansotaa asiaa valmisteltaessa tietenkään voitu ottaa huomioon.

Lain täytäntöönpano tuli kuulumaan maanmittauslaitoksen tehtäviin, jonka johtoon Haataja oli siirtynyt vuoden 1917 lopussa. Täytäntöönpano tapahtui varsinaisesti vuosina 1919-1929 eli siis runsaan 10 vuoden kuluessa. Sen jälkeen se jatkui hiljaisempana ja v.1936 säädettiin, että lunastusvaatimuksia ei enää vuoden 1938 jälkeen tehdä. Maanmittaustilaston mukaan oli vuoteen 1948 mennessä lunastettu kaikkiaan 123.743 vuokra-aluetta, niistä 67.341 viljelysaluetta ja 56.402 asuntoaluetta. Suurimmaksi osaksi lunastus suoritettiin ilman valtion välitystä.

Uusi maanomistajaluokka ryhtyi voimalla ja innolla raivaamaan ja rakentamaan tilojaan ja sen keskuudessa virisi ennen arvaamaton työn ja toiminnan sekä nousun kausi. He liittyivät maanomistajien yhteisiin järjestöihin, ryhtyivät hankkimaan lapsilleen erilaista koulutusta ja henkinen vireys heidän keskuudessaan nousi.

Yli puolitoista vuosikymmentä oli tämän uudistuksen ympärillä tehty työtä. Monivaiheinen oli sen kulku ollut. Se oli alkuaan rohkea yritys. Monesti asia oli menossa karille, mutta aina avautui mahdollisuuksia päästä eteenpäin.

Silloin, kun ansioita ja moitteita jaetaan, on kuitenkin aina tarpeen muistaa, että historiallista kehitystä määräävät usein irrationaaliset ja ennalta arvaamattomat tekijät. Ilman Bobrikovia torpparikysymys ei olisi noussut yhtä voimakkaasti pinnalle, ilman eduskuntauudistusta se ilmeisesti olisi pysynyt toisen luokan kysymyksenä, ilman eduskunnan erimielisyyttä häätöuhka ei olisi noussut yhtä polttavaksi ja pakkolunastus yhtä välttämättömäksi ja ilman inflaatiota ja tynkäeduskuntaa lopullinen ratkaisu tuskin olisi ollut yhtä kivuton.

Lähteet
Viljo Rasila; Suomen torpparilaitos vuoteen 1909 ja Torpparikysymyksen ratkaisuvaihe
Suomen taloushistoria 1 ja 2
Paasikiven muistelmia sortovuosilta
Liisi Huhtala; Kuu, torpparin aurinko