.

Vantaanjoki on ollut ja on edelleen merkittävä Keski-Uudenmaan vesistö. Vantaanjoen historia liittyy monin tavoin Suomen, Uudenmaan ja Nurmijärven historiaan. Seuraavassa Seppo Takatalon kirjoittamassa artikkelissa Vantaanjoen historiaa ja käyttöä tarkastellaan Nurmijärven näkökulmasta, mutta varsin väljästi.

Vantaanjoen synty

Suomen eteläinen osa vapautui mannerjään alta noin 12 000 vuotta sitten. Jään reuna pysähtyi pitkäksi ajaksi Salpausselkien kohdalle. Sinä ajanjaksona kerrostuivat Balttilaiseen jääjärveen Keski-Uudenmaan kerralliset savikot. Balttilaista jääjärveä seurasi Yoldiameren aika noin 8 000-7 300 e.Kr., jolloin Salpausselkä ja Nurmijärven korkeimmat kohdat olivat jo kuivaa maata. Meri huuhtoi Salpausselän reunasta hienoa saviainesta, joka laskeutui meren pohjaan paksuksi kerrokseksi. Veden huuhtomia rantakivikoita, pirunpeltoja on nähtävissä mm. Rajamäessä Käpylännummella ja Sääkjärven pohjoispuolella.

Maan kohoaminen jatkui Ancylusjärven aikana noin 7 300-5 000 vuotta ennen ajanjaksomme alkua. Vantaanjoen vesistö oli alkanut hahmottua jokien etsiessä kulkureittiään savikoiden halki mereen. Alueen järvistä Sääksjärvi kuroutui ensimmäisenä merestä noin 9 000 vuotta sitten. Nurmijärvi syntyi noin 7 000 vuotta sitten ja Perttulan alapuolella lainehtinut Kuhajärven muutamia satoja vuosia myöhemmin. Valkjärvi oli silloin vielä Ancylusjärven lahti.

Vantaanjoen uoman paikka on vaihdellut paljon aikojen kuluessa. Merkittävin tekijä uoman muutoksiin on ollut maan kohoaminen. Savikoiden läpi virratessaan joki on kuluttanut uomaansa epätasaisesti, minkä seurauksena on syntynyt voimakkaasti mutkittelevia, meanderoivia jokiuomia. Palojoki on nykyään tästä hyvä esimerkki.

Vesistö alkaa Hausjärveltä Lallu- ja Erkylänjärvistä ja virtaa runsaan 100 kilometrin matkan Helsinkiin Vanhankaupungin lahteen. Suurin mullistus on tapahtunut joen alajuoksulla. Vantaanjoen vanha lasku-uoma on ollut Mätäjoki, jonka kohdalla on vieläkin havaittavissa laaja jokilaakso. Silvolan Djupbäckin luona on kalliokynnys, jonka joki varhaisena aikana ylitti savipatjan päällä. Aikojen saatossa uoma syveni ja kalliokynnys esti veden pääsyn vanhaa tietä. Joki hakeutui nykyiseen uomaansa Pitkäkoskea seurailevaan kallioruhjeeseen.

Vantaanjoen suurimmat kosket sijaitsevat Nurmijärven alueella. Nukarinkosken putouskorkeus on 25 m, Kuhakosken 16 m ja Myllykosken 11 m. Nukarinkoski ja Myllykoski ovat syntyneet paikkoihin, joissa joki ylittää kalliokynnyksen ruhjekohdassa. Nukarinkosken kohdalla joki on kuluttanut tiensä myös pitkittäisharjun läpi.

Asutus

Kivikauden ihmiset seurasivat melko nopeasti jään vetäytymistä. Ensimmäiset asutuksen tai todennäköisemmin pyyntikulttuurin merkitt on ajoitettu Ancylus-kauden loppuajalle noin 7500 vuotta sitten. Pyyntikulttuuria harjoittavat maahanmuuttajat tulivat osittain meren yli etelästä, osittain maitse kaakosta. He valitsivat asuinpaikkansa vesistöjen rannoilta, jokien ja järvien eteläisiltä rantatörmiltä. Merkkejä kivikauden asukkaista on löydetty runsaasti Nurmijärveltäkin, missä asuinpaikat keskittyvät Luhtajoen varteen Klaukkalan ja Numlahden tienoille sekä Kuhajärven ja Nurmijärven rannoille. Vahva esinelöytöjen keskittymä on myös Lepsämässä. Asutusta on ollut Palojoella, Raalassa ja Nukarilla. Nykyisen Nurmijärven alueelta tunnetaan Nurmijärven historian I osan täydennysosan mukaan nelisenkymmentä kivikautista asuinpaikkaa. Suurin osa asuinpaikoista ja arkeologisista esinelöydöistä ajoittuu lämpimän Litorinameren kauden ja kampakeraamisen kulttuurin keskivaiheille (noin 4500-3500 eKr.). Nykytutkimuksen mukaan väestö puhui suomalais-ugrilaista kieltä.

Noin vuoden 3600 eKr. alkoi indoeurooppalaisten leviäminen länteen ja luoteiseen Eurooppaan. Tätä kulttuuria luonnehtivat nuorakoristeinen keramiikka ja reiälliset vasarakirveet. Nuorakeramiikkaa valmistavat uudisasukkaat saavuttivat Suomen neljässä vuosisadassa. Vasarakirveitä on löydetty Nurmijärveltä ja Nykyisen Hyvinkään alueelta tusinan verran. Aikaa myöten vasarakirveskansa sulautui runsaslukuisempaan perusväestöön. Heistä muodostui myöhempien suomalaisten kantasuomea puhuvia esivanhempia.

Pronssikausi alkoi Länsi-Suomessa noin vuonna 1 500 e.Kr, kun läntiselle ja eteläiselle rannikolle alkoi tulla maahanmuuttajina germaanista asutusta Skandinaviasta. Nurmijärveltä ei ole esine- eikä hautalöytöjä tältä kaudelta, ympäristöpitäjistä kyllä. Noin vuoden 500 e.Kr. tienoilla asutus oli hyvin vähäistä. Selitystä tähän ei osata varmasti antaa. On arvailtu kulkutauteja, poismuuttoa, kulttuurin muuttumista "puukulttuuriksi", jolta ei ole säilynyt esineitä. Syynä on voinut olla myös siirtyminen esineetömään polttohautaukseen, josta ei säily esinelöytöjä.

Nykyisen käsityksen mukaan Suomessa oli asutusta koko pronssikauden. Varsinaisen roomalaisen rautakauden (0-400 jKr.) esinelöydöt viittaavat Viroon, mistä arvellaan tulleen väkeä rannikon jokisuihin. Lisäväkeä tuli länsirannikolle myös Ruotsista. Vanha asutus sai siten uutta verta meren takaa etelästä ja lännestä.

Suomalaiset saapuivat etelästä Lounais-Suomeen ja levittäytyivät sieltä Kokemäenjokea Hämeeseen. Helsingin seudun rannikko jäi kuitenkin asumattomaksi virolaisten eräalueeksi, jolle suomalaiset eivät päässeet tunkeutumaan. Keski-Euroopassa vallitsi pitkä rauhankausi Pax romanum, jolloin kaupankäynti vilkastui. Pohjoisen turkikset olivat haluttua kauppatavaraa ja virolaiset kävivät metsästysretkillä Suomenlahden takana, missä harjoittivat ehkä myös vähäistä maanviljelystä. Myös Nurmijärvi kuului virolaisten nautinta-alueeseen.

Rautakauden loppuvaihe oli Keski-Euroopassa rauhatonta aikaa Rooman valtakunnan kukistuessa 400-luvulla. Kaupankäynnin tyrehtymisen myötä virolaisten pyyntiretket harventuivat. Myöskään hämäläisten kiinnostus ei ulottunut Salpausselän eteläpuolelle. 800-luvulla alkoi turkiskauppa Keski-Eurooppaan elpyä. Kauppamiehinä olivat friisit ja Ruotsiin Mälarin saareen syntynyt Birkan kauppakeskus. Samoihin aikoihin alkoivat viikinkiretket. Ns. Idäntie kulki Suomenlahden rannikkoa. Viikingit ottivat omansa enimmäkseen ryöstämällä, mutta heitä seurasivat rauhallisemmat friisiläiset ja birkalaiset kauppamiehet. Heidän kanssaan käyty Vanajan Hämeen kauppa siirtyi Uudenmaan rannikon jokisuihin. Kukoistavinta kauppa oli 1100-luvun lopulla ja 1200-luvun alussa. Ainakin Vantaanjoen yläjuoksua noudatteleva ns. Hämeentie oli hyväkulkuinen reitti rannikolle. Uudenmaan metsistä tuli hämäläisten eräaluetta. Rannikolle ei rauhattomana viikinkiaikana syntynyt pysyvää asutusta.

Vantaanjoki sai sotilaallista merkitystä ruotsalaisten aloittaessa 1100-luvun alussa Suomen valloittamisen. Vantaanjoen paikannimistö antaa viitteitä vartiointi- ja viestintäjärjestelmästä, jolla liikennettä vesireitillä seurattiin. Birger Jarlin johtamalla toisella ristiretkellä vuonna 1249 hämäläiset alistettiin ruotsalaisten vallan alle. Matka sisämaahan tehtiin Porvoonjokea tai Vantaanjokea pitkin. Birger Jarlin retken jälkeen ruotsalaiset varmistivat valtaansa siirtämällä asumattomalle Uudenmaan rannikolle uudisasukkaita. Ruotsalaiset tunkivat hämäläiset pois rannikolta, mutta sisämaan metsät jäivät kuitenkin näiden hallintaan. Nimistöhistorian perusteella on arveltu, että ruotsalaisvaikutus on ulottunut eteläisellä Nurmijärvellä. Klaukkalalla on ruotsinkielinen nimi Klövskog ja siellä on useita ruotsalaisperäisiä paikannimiä. Raala on ruotsiksi Råskog eli "rajametsä". Hämäläisten ja ruotsalaisten asuttamien alueiden välissä oli keskisellä Uudellamaalla asumaton vyöhyke, johon Nurmijärvikin kuului.

Ensimmäiset uudisasukkaat tulivat Nurmijärvelle 1300-luvun kuluessa, mutta mistä, siitä ei ole varmaa tietoa. Kruunun aktiivisella asutustoiminnalla lienee kuitenkin ollut osuutensa asutuksen leviämiseen. Uudisasutus jatkuin 1500-luvun jälkipuoliskolle asti. Asukkaita on todennäköisesti tullut pohjoisesta, mutta myös etelästä.

Nurmijärvellä oli 1400-luvun puolivälissä nelisenkymmentä taloa. Kylät olivat muodostuneet. Vuonna 1539 Nurmijärvellä oli maakirjojen mukaan 15 kylää ja 113 taloa. Korven, Nurmijärven ja Raalan kylien pohjoispuolelle jäi laaja asumaton erämaa. Asutuksen vakiintumista osoittaa se, että vuonna 1558 Nurmijärvestä tehtiin kappeliseurakunta. Asutuskausi päättyi lopullisesti, kun Nurmijärvestä tuli vuonna 1605 itsenäinen seurakunta.

Kauppa

Rannikon talonpojat harjoittivat 1300-luvulta 1500-luvun puoliväliin omatoimista kaupankäyntiä, talonpoikaispurjehdusta merentakaisten kauppakumppanien kanssa. Purjehtijoiden tavarahankinnan kauppayhteydet ulottuivat kauas sisämaahan. Klaukkala ja Nurmijärvi olivat tämän kaupan paikallisia keskuksia. Näin nurmijärveläiset olivat kaupassa mukana välikäsien kautta. Vantaanjoki oli vanhastaan tuttu kauppaväylä. Kauppatavaroina olivat nahat, vilja, liha ja muut maataloustuotteet, joiden vastikkeeksi saatiin suolaa ja rautaa. Veistetyt parrut, joita uitettiin jokisuuhun nousivat myös tärkeäksi vientiartikkeliksi. Puutavarakauppaa käsitellään enemmän myöhemmin sahojen yhteydessä.

Kalastus

Vantaanjoki lohijokena

Vantaanjoki on ollut aikoinaan merkittävä lohijoki. Nykyisen käsityksen mukaan jokeen noussut lohikala on kuitenkin ollut meritaimen. Vantaanjoen kirjoitettu historia alkaa kalastuksesta. Ensimmäinen asiakirjamaininta Vantaanjoesta on vuodelta 1351, kun kuningas Maunu Eerikinpoika myönsi Tallinnan lähellä sijaitsevalle Padisten sistersiläisluostarille kalastusoikeuden kruunun vesiin Helsingejoessa. Kalastusoikeudet oli jaettu kruunun, kirkon ja paikallisten asukkaiden kesken ja niitä valvottiin tarkasti. Yleensä erimielisyydet sovittiin asianosaisten kesken, mutta Forsbyn kyläläiset syyttivät Padisten munkkeja väärällä puolella jokea kalastamisesta. Asiaa puitiin käräjillä. Turun piispa osti luostarilta kalastusoikeudet vuonna 1428. Kalastus jatkui tuottoisana 1500-luvun puolivälissä ja saaliista kantoivat veroa niin Turun piispa kuin jokivarren kuninkaankartanotkin. Taimenen ohella nahkiainen oli merkittävä saalislaji.

Kuningas Juhana III antoi vuonna 1565 Helsingin kaupungille luvan rakentaa myllyn Vantaanjoen suukoskeen. Ehtona oli, ettei siitä olisi haittaa kuninkaan lohenkalastukselle. Taimenen nousu jokeen kuitenkin vaikeutui vähitellen ja päättyi lähes kokonaan vuonna 1872, kun Helsingin kaupungin vesilaitos patosi Vanhankaupunginkosken.

Kun veden laatu jätevedenpuhdistamoiden rakentamisen myötä parantui merkittävästi 1970- ja 1980-luvuilla, heräsi ajatus selvittää, soveltuisiko Vantaanjoki uudelleen lohikaloille. Ensimmäiset meritaimenen poikaset istutettiin syksyllä 1980. Vuonna 1981 tehdyt koekalastukset ja mädin haudontakokeet onnistuivat niin hyvin, että Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos otti vuonna 1982 tutkimusohjelmaansa meritaimenen elvyttämisen Vantaanjoessa. Tutkimuksen rahoittamiseen tulivat vähitellen valtion viranomaisten lisäksi jokivarren kunnat. Tutkimusohjelma ulottui vuoteen 1997.

Tutkimuksen aikana Vantaanjokeen on istutettu useisiin kohtiin meritaimenen ja lohen poikasia, joiden menestymistä on seurattu koekalastuksilla. Myöhemmin istukkaina ovat olleet myös siika, kirjolohi ja harjus. Mädin haudontakokeilla on selvitetty pikkupoikasten ja luonnonkudun menestymismahdollisuuksia. Kalamerkintöjen avulla on tutkittu poikasten vaelluksia jokialueella ja syönnösalueella meressä. Tutkimuksessa saatujen tietojen perusteella on todettu, että lohikalat menestyvät ja voivat lisääntyä Vantaanjoessa, jos pääsevät nousemaan jokeen. Tätä varten Helsingin kaupunki on rakennuttanut Vanhankaupunginkoskeen vuonna 1986 ja Vantaan kaupunki Keravanjoen Kirkonkylänkoskeen vuonna 1988 kalaportaat. Vanhankaupunginkosken kalaporras on jo kertaalleen uusittu.

Vantaanjoen vaelluskalaprojektin tuloksena etenkin jokisuussa ja alajuoksulla on virkistyskalastukseen sopivaa lohen sukuista kalaa. Keskijuoksun kuntien tultua mukaan projektiin, on näiden alueiden kalastuksen elvyttämiseen kiinnitetty aikaisempaa enemmän huomiota. Tässä tarkoituksessa on mm. Nukarinkoskeen istutettu harjuksen poikasia, jotka ovat menestyneet hyvin ja osoittautuneet poikkeuksellisen nopeakasvuisiksi. Vantaankoski ja Tikkurilankoski ovat vielä nousukalan vaellusesteitä, minkä tähden meritaimen- ja lohisaaliit niiden yläpuolella ovat olleet vähäisiä. Keski- ja yläjuoksun koskien lohikalat ovat istukkaita, jotka eivät ole vielä lähteneet vaellukselle mereen tai ovat tammukoituneet paikalliseksi kannaksi. Lohikalojen luontainen lisääntyminen on ainakin vielä niin vähäistä, että kantoja on pidettävä jatkuvasti yllä istutuksin.

Vantaanjoen vaelluskalaprojektin vuosien 1993-97 tutkimusten tarkoituksena on arvioida jokeen nousevien kalojen määriä ja saaliita jokisuussa. Lohen, meritaimenen ja harjuksen luontaista lisääntymistä tutkitaan edelleen. Tutkimuksen painopistettä siirretään vesistöalueen keski- ja yläjuoksulle, missä selvitetään paikallisten kalalajien kuten harjuksen ja purotaimenen sekä kirjolohen käyttökelpoisuutta virkistyskalastusmahdollisuuksien parantamiseen.

Vantaanjoen kalat ovat syömäkelpoisia. Raskasmetallipitoisuudet ovat selvästi alle käyttörajoitusten. Myöskään DDT- ja PCB-yhdisteitä ei ole haitallisessa määrin. Kesäisin saattaa ajoittain esiintyä veden rehevöitymisen aiheuttamaa mudan makua.

Muu kalastus

Joen suualueen meritaimenen kalastukseen verrattuna keski- ja yläjuoksulla kalastuksella on ollut vain paikallista merkitystä. Vuoden 1556 maantarkastuksessa on kirjattu kylien kalastusmahdollisuuksia. Klaukkalassa, Raalassa ja Palojoella oli hyviä kalavesiä. Numlahdessa, Perttulassa ja Uotilassa saatiin kohtalaisesti särkiä ja kirkonkylässä ahvenia. Valkjärvestä saatiin jonkin verran särkiä, mutta kehuttava kalajärvi se ei ollut. Lepsämä, Korpi, Nummenpää ja Siippoo olivat ilman kalastusmahdollisuuksia. Myöhemmältä ajalta on tietoja nykyään kuivatun Nurmijärven kalaisuudesta. Verkoilla, rysillä ja merroilla saatiin mm. hyvin lahnaa. Kalaveden hoitoakin harjoitettiin. 1880-luvulta on tieto seppä A. Toreniuksen kalojen istutuksesta Korven pieneen järveen, josta happikato oli vienyt aiemmin kalat. Muutamien vuosien kuluttua Korven järvestä oli saatu suuriakin saaliita.

1940-luvulta alkanut jätevesien aiheuttama veden laadun huonontuminen hävitti kalaston pitkiltä jokiosuuksilta. Nykyään kaloja esiintyy koko jokialueella. Särki on yleisin kalalaji. Myös turpa on varsin runsas kalalaji. Esimerkiksi vuosina 1989-90 tehdyissä Nukarinkosken koekalastuksissa särjen osuus on ollut saaliista 74 % ja turvan 16 %. Lahnaa tavataan keski- ja alajuoksulla kohtalaisesti. Madekanta on edelleen heikko ja ahvenkanta keskimääräistä heikompi. Ahven tosin on runsastunut viime vuosina. Kalastuksen kannalta tärkein kalalaji on hauki.

Jätevesien satunnaispäästöt vaarantavat edelleen Vantaanjoen kalakantoja. Silloisen Alko Oy:n Rajamäen tehtaiden etanolipäästö tappoi 1980-luvun loppupuolella Luhtajoen kaloja pitkälle alajuoksulle. Havin pesuainetehtaan päästö Riihimäellä vuonna 1995 verotti voimakkaasti joen yläosan kalakantoja. Viime kesän tulvien seurauksena syntynyt happikato verotti kalastoa erityisesti Riihimäen ja Hyvinkään välillä.

Koskien kalataloudellinen kunnostus

Vantaanjoen vaelluskalaprojektin hyvien tulosten ja joen veden laadun parantumisen myötä ryhdyttiin Uudenmaan TE-keskuksen kalatalousyksikön johdolla suunnittelemaan koskialueiden kunnostamista lohikalojen luontaiselle poikastuotannolle sopiviksi entistämällä kosket lähelle ns. luonnontilaa. Samalla parannettiin myös kalojen nousumahdollisuuksia.

Nurmijärvellä Myllykosken ja Nukarinkosken kunnostustyö tehtiin vuosina 1996-1997. Myllykoskella purettiin vanha sähkölaitoksen pato ja rakennettiin sen yläpuolelle neljä pohjakynnystä. Uittoraivauksissa rantaan kasattuja kiviä palautettiin koskeen, rakennettiin kutusoraikkoja ja isompien kalojen lepopaikoiksi kostekuoppia. Padon paikalle rakennettiin polkusilta. Nurmijärven kunnan ja Uudenmaan ympäristökeskuksen yhteishankkeena rakennettiin rantapolku, pitkospuita ja portaita virkistyskäyttöä varten.

Nukarinkoskella purettiin maantiesillan alapuolella olevan padon jäänteet. Kosken keskiosassa olevan padon ohi kaivettiin kalatie. Myös Nukarinkoski kivettiin ja sinne rankennettiin kutusoraikkoja ja suojapaikkoja. Rantaan rakennettiin virkistyspolku.

Vuodesta 1998 koskien kunnostustöitä jatkettiin Nurmijärvellä Nukarinkosken yläpuolisissa Paja- ja Petäkjäskoskessa ja Hyvinkäällä Kittelänkoskessa. Sittemmin kunnostustyöt ovat siirtyneet Riihimäen alueen koskiin ja pienempiin purovesiin.

Koskikunnostusten vaikutusta kalastoon on seurattu monipuolisilla tutkimuksilla. Myllykoskessa ja Nukarinkoskessa ei ole todettu lohikalojen luontaista lisääntymistä ennen kunnostusta. Kunnostuksen jälkeen koskessa on havaittu luontaisesti lisääntyneitä taimenen, harjuksen ja kirjolohen poikasia. Myös kivisimppu ja törö näyttävät hyötyneen kunnostuksesta. Lisäksi koskeen on istutettu taimenen poikasia ja ongintakokoisia kirjolohia.

Koskikunnostukset ovat lisänneet voimakkaasti Myllykosken ja Nukarinkosken virkistyskäyttöä. Kalastuslupia on myy alueille vuosittain useita tuhansia. Pääasiallisena saaliina ovat pyyntikokoisina istutetut kirjolohet.

Maanviljely ja karjanhoito

Kaskeaminen oli varhaisin viljelymuoto. Lähinnä asuinpaikkoja sijaitsevat kasket otettiin vähitellen jatkuvaan viljelyyn. Nurmijärveläinen maisemakuva jokilaaksojen laajoiksi viljelyaukeiksi alkoi muokkautua, sillä pellot raivattiin jokivarsien multa- ja savialueille. Pääviljalaji oli keskiajalla ohra, jonka rinnalle tuli 1500-luvun alkupuolella ruis. Kauran ja vehnän viljely oli vähäistä.

Maanviljelyn rinnalla karjanhoidolla oli tärkeä asema keskiajalla ja 1500-luvulla. Kylvöniittyjä ei silloin vielä tunnettu ja karjan talviruokinta aiheutti ongelmia. Karja laidunsi metsissä ja hakamailla mahdollisimman pitkälle syksyyn. Heinää korjattiin yhteisiltä luonnonniityiltä ja jaettiin kylän taloille verolukujen perusteella.

Siirtyminen luonnonniityiltä kylvöheinäpeltoihin on vaikuttanut merkittävästi Vantaanjoen ja sen sivujokien maisemakuvaan ja kasvillisuuteen. Ympäristölautakunnan teettämässä Vantaanjoen maisema-, luontokohde- ja suojavyöhykeselvityksessä on tarkasteltu vanhan kartta-aineiston perusteella joenvarsiniittyjen pinta-alan muutoksia Palojoella vuosina 1928 ja 1990 ja Raalassa vuosina 1870, 1934 ja 1990. Molemmissa kylissä rantaniityt ovat vähentyneet voimakkaasti jo 1930-luvulle tultaessa kylvöheinäpeltojen pinta-alan lisääntyessä. Osa niityistä otettiin viljelykäyttöön, osa on metsittynyt.

Myllyt

Viljan viljely edellytti jyvien jauhamista jauhoiksi. Aluksi se tehtiin käsikivillä, jotka kuitenkin korvautuivat myllyillä viimeistään 1800-luvun puolella. Vantaanjoen ensimmäisten myllyjen sijaintia ja rakentamisajankohtaa ei tunneta. Vanhimpien myllyjen oletetaan toimineen jo keskiajalla Ensimmäiset myllyt olivat pieniä jalkamyllyjä, jotka pyörivät vähällä virtaamalla. Jalkamyllyissä vaakatasossa oleva ratas on pystyakselissa. 1500-luvulla lähes jokaisessa kylässä oli oma myllynsä. 1580-luvlla Nurmijärvellä oli 16 myllyä. Jalkamyllyjä oli käytössä 1800-luvun puoliväliin asti.

Ratasmyllyt eli jokimyllyt eli virtamyllyt eli koskimyllyt, nurmijärveläisittäin vesmyllyt, joissa myllyratas oli pystyssä vaaka-akselin varassa tulivat vallitseviksi 1600-luvulla. Ne eivät soveltuneet pienimpiin jokiin ja puroihin. Nurmijärven ensimmäisen ratasmyllyn rakentamisvuotta ei tiedetä. Vuonna 1750 ratasmyllyjä oli kolme Raalassa, Nukarissa ja Numlahdessa.

Runsasvetisissä koskissa oli useita myllyjä. Vesistökohtainen ennätys oli Luhtajoen Kuhakoskessa, jossa pyöri 1580-luvulla neljän kylän myllyt, tosin vain osan vuotta veden riittämättömyydestä johtuen. Vähintään kaksi myllyä oli Nukarinkoskessa ja Myllykoskessa. Pienenä erikoisuutena kerrottakoon, että palojokelaisten mylly sijaitsi joen Kirkonkylän puoleisella rannalla ja Kirkonkylän mylly joen itärannalla.

Myllymatkoilla jouduttiin viipymään joskus useita päiviä myllyvuoroa odottamassa. Aluksi majoituttiin myllyihin, joissa oli tulisijat lämmitystä varten. Uunista karannut tuli poltti useita myllyjä mm. Numlahden ja Nukarin myllyt paloivat. Myöhemmin myllyjen viereen rakennettiin erillisiä myllytupia, jolloin myllypalot vähentyivät.

Myllyt olivat talojen yhteisomistuksessa eikä niissä saanut laillisesti jauhattaa muiden kuin omistajien viljaa. Uudistilojen perustaminen ja viljelypinta-alan kasvu lisäsivät jauhatustarvetta. Tätä varten perustettiin ns. tullimyllyjä, joissa voi jauhattaa viljansa maksua vastaan. Nurmijärvellä tullimyllyjä oli Numlahden ja Raalan kartanoilla. 1800-luvulla useimmista yhteismyllyistä tuli tullimyllyjä, joita 1800-1900 lukujen taitteessa oli Nurmijärvellä yhdeksän.

Vesimyllyjen toiminta päättyi vähitellen höyryn ja sähkön tullessa käyttöenergiaksi 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

Monet Vantaanjoen myllyt ovat olleet kuvataiteilijoiden kohteina. Nukarin myllystä on kuva 1700-luvun lopulta Voyage Pittoresque de la Suede 1789-1802 kirjassa. Magnus von Wright on kuvannut Nukarin myllyn 1862.

Myllykosken silta

Myllykoski on oikea sillanrakennushistorian kohdealue kolmine siltoineen ja patoineen.

Myllykosken yli johti jo ainakin 1700-luvun puolivälissä silta. Vielä nykyäänkin paikalla on Palojoki-Kirkonkylän tien lohkokiviarkkujen varaan rakennettu silta. Liikennöinti sillan yli on ollut hankalaa jyrkkien rantapenkereiden johdosta. Vantaanjokitapahtuman yhteydessä paikalla olleet muistelivat matkojaan rekipelillä talvikelillä, jolloin reen jalasten alle oli heitelty kettinkiä, ettei reki olisi suistunut hevosen päälle. Traktorin peräkärryn jarrumiehen hypättyä kyydistä oli ajopeli suistunut tien oheen. Myös kauppa-auto on kellahtanut paikalla kumoon.

Myllysilta, Siippoontien puusilta on tukiansassilta, joka on valmistunut vuonna 1966. Se on rakennettu riippuansaalle rotkomaisen jokilaakson yli. Rakenne on harmoninen, tukkien ja siteiden toistuvien sarjojen muodostama tasasivuinen kolmio. Silta on vanhan kirvesmies- ja insinööritaidon yhteistulos. Tielaitos on nimennyt Myllysillan säilytettäväksi museosillaksi.

Uusin maisemaa voimakkaasti hallitseva, korkea betonisilta rakennettiin moottoritien rakentamisen yhteydessä.

Sahat

Ennen isovihaa Nurmijärveltä myytiin jonkin verran puutavaraa Helsingin kautta. Isonvihan jälkeen puukauppa elpyi 1720- ja 1730-luvuilla. Talonpojat uittivat tukkeja Vantaanjokea pitkin tai ajoivat niitä talvella "suolamerelle". Tukit olivat ns. hollannintukkeja eli pelkkoja, nelikulmaiseksi veistettyjä hirsiä. Niitä käytettiin laiturien, laivojen ja talojen rakentamiseen. Pelkkakauppa päättyi, kun jokivarteen perustettiin sahoja.

Puutavaran tarve lisääntyi merkittävästi 1800-luvulla. Helsingistä tuli maan pääkaupunki vuonna 1812. Keisarin käskystä sitä alettiin rakentaa voimakkaasti. Siihen tarvittiin paljon puutavaraa ja myös polttopuun tarve lisääntyi. Sahatavara oli 1700-luvun puolivälissä myös Helsingin vientikaupan runko. Vantaanjoki toimi uittoväylänä, mutta talviset hevoskuljetukset olivat myös tärkeitä. Tukkeja sahattiin laudoiksi aluksi käsisahoilla, jotka olivat levinneet kyliin 1700-luvun puolivälissä. 1830-luvun lopulla noin puolet Nurmijärven väestön ansiotuloista saatiin puutavaran myynnistä. Kun otetaan huomioon vielä rahdinkuljetus kertyi 70 % tuloista välittömästi tai välillisesti puutavarasta.

Nurmijärvellä ei ollut sahamyllyjä vielä 1500-luvulla. Ensimmäiset vesisahat rakennettiin Kuhakoskeen ja Nukarinkoskeen aivan 1600-luvun lopulla. Ne olivat aluksi kotitarvesahoja. Iso- ja pikkuvihan aikana sahat hävitettiin, mutta rakennettiin olojen rauhoituttua nopeasti uudelleen. Vasta isonvihan jälkeen sahat tuottivat puutavaraa vientiin. Raalan sahan perustamisvuotta ei tiedetä. Se toimi kuitenkin jo 1700-luvun ensi vuosina. Raalan sahaan asennettiin vuonna 1709 ns. hollantilaiset terät. Ne olivat ohuet ja antoivat aikaisempaa paremman sahausjäljen. Vuonna 1736 Raalan eli Adlerhofin saha siirrettiin Nukariin. Se oli 1790-luvulta lähtien toimintakyvytön kolmattakymmenettä vuotta. Vuonna 1820 saha rakennettiin taas uudelleen suunnilleen samaan paikkaan, missä se oli ollut 1730-luvun alussa. Toiminta jatkui 1900-luvulle asti. Nukarin saha lopetti toimintansa kannattamattomana Vantaanjoen viimeisenä vesisahana vuonna 1963.

Myllykoskessa on ollut myllyn yhteydessä vain pieni saha ja Nurmijärven ensimmäinen pärehöylä. Numlahden saha on ollut melkoinen teollisuuslaitos. Ensimmäinen merkintä siitä on vuodelta 1694. Toiminta oli vilkkainta ennen 1700-luvun puolta väliä ja jatkui monin vaihein 1800-luvun alkuun.

Sahojen perustamisluvan yhteydessä niille annettiin oikeus tiettyyn tukkimäärään määrättyjen kylien metsiin arvioidun sietokyvyn mukaan. 1700-luvun puolivälissä koko keskinen Uusimaa ja eteläinen Häme olivat sahateollisuuden hankinta-aluetta, sillä tukkeja ostivat muutkin kuin pitäjän omat sahat. Klaukkalaan anottiin vuonna 1733 sahan perustamislupaa, mutta sitä ei myönnetty, koska valtiovalta oli huolissaan metsävarojen riittävyydestä. Lisäksi muiden sahojen omistajat pelkäsivät kilpailua. Sahat kävivät raaka-aineen hankinnassa kovaa kilpailua, joka johti riitoihin ja käräjöintiin. Raalan sahalla oli 1820-luvulla vaikeuksia tukkien hankinnassa, koska raakapuuta vietiin sen ohi Hyvinkäältä jokisuuhun sahattavaksi. Raalan saha jopa uhkasi sulkea Vantaanjoen, jottei tukkeja päästäisi uittamaan alas Helsingin pitäjän Tolkinkylään. Vastapuoli taas vaati Raalan sahan lopettamista väittämällä, että se oli siirretty laittomasti Nukariin. Lopuksi sovittiin, että saha saa jäädä paikalleen, mutta patoon oli tehtävä muutoksia, jotka mahdollistivat tukkien uittamisen.

Höyrysahat ja uitto

Sahateollisuuden kehittyessä höyry tuli uudeksi käyttövoimaksi, koska osa sahoista voi toimia veden vähäisestä virtaamasta johtuen vain osan vuotta. Kytäjän saha sai höyrykoneen vuonna 1888, Raalan vanha saha sataluvun lopulla ja Numlahden saha 1902.

Merkittävimmät sahat olivat keskittyneet Vantaanjoen suupuolelle ja puut oli uitettava alavirtaan. Aluksi sahanomistajat hoitivat uiton itse. Vahinkoja sattui. Tukit rikkoivat vesiruuhia, patoja, siltoja, laitureita, uittajat tallasivat rantaniittyjä. Vastuu- ja korvausvelvollisuudet olivat epäselviä. Asioiden selkiinnyttämiseksi Vantaanjoen uittosääntö vahvistettiin vuonna 1890. Siinä määrättiin suojaamaan vesilaitokset, sillat, laiturit jne. ohjauspuomeilla. Koskien omistajille oli maksettava korvauksia uitetun puumäärän mukaan. Senaatti myönsi rahaa uittoväylän kunnostamiseen koko pääuoman pituudelta. Raivausten jäljiltä on koskien rannoilla nähtävissä koskista ruopattuja kivikasoja. Kyläjoki, Luhtajoki, Lepsämänjoki ja Vantaanjoki toimivat uittoväylinä. Uitto jatkui vilkkaana maailmansotien välisenä aikana ja päättyi vasta 1950-luvun puolivälissä.

Sähkölaitokset

Myllyt kokivat 1900-luvun alkupuolella suuren muutoksen, kun niiden käyttövoimaksi tuli sähkö. Numlahden kartano hankki ensimmäisenä myllyynsä generaattorin, jolla tuotettiin sähköä myllyyn ja kartanoon. Perttulan-Uotilan talonpojat rakensivat Kuhakosken rappeutuneiden myllyjensä tilalle pienen voimalaitoksen 1910-luvun alussa. Klaukkalan talonpojat hankkivat myllyynsä generaattorin vuonna 1917.

Lääketehtailija Albin Koponen esitti vuonna 1908 Myllykosken omistajille sähkölaitoksen perustamista. Koskioikeuksien omistajat pitivät sähköä kuitenkin turhan ylellisyytenä. Perustetun Nurmijärven Sähköosakeyhtiön osakkeiden myynnillä yhtiölle ei kuitenkaan saatu riittävästi taloudellista pohjaa. Niinpä Koponen rakensi oman imukaasumoottorilla toimivan sähkölaitoksen. Sähkölaitoksen rakentaminen Myllykoskeen otettiin uudelleen esiin vuonna 1913. Maailmansota hidasti kuitenkin hanketta. Kunta nimesi vuonna 1917 sähkökomitean ja seuraavana vuonna päästiin vuokrasopimukseen koskenomistajien kanssa. Myllykosken ja Nukarinkosken myllyt muutettiin väliaikaisiksi sähkölaitoksiksi. Myllykoskelle valmistui tiilinen voima-asema vuonna 1920. Sähkölinjat ulottuivat Leppälampea lukuun ottamatta kaikkiin kyliin. Sähkölaitos harjoitti myös muuta liiketoimintaa perustamalla myllyjä ja sahoja viiteen kylään. Myllykosken voimalaitosrakennus purettiin vuonna 1982, mutta sähkön tuotanto oli loppunut jo aikaisemmin vuonna 1970.

Nukarinkoskeen ei rakennettu varsinaista voimalaitosta, vaikka sellaista suunniteltiinkin. Kunta sai kosken omistukseensa vuonna 1918, mutta jatkoi vain sahan toimintaa. Kuhakosken voimalaitos toimi vuoteen 1952 asti.

Vaikka Nurmijärven voimalaitokset olivat teholtaan pieniä, niillä oli paikallista merkitystä. Myllyt ja sahat eivät olleet enää riippuvaisia sopivasta koskipaikasta, koskien omistussuhteista. Riippuvuus Vantaanjokeen säilyi kuitenkin edelleen, sillä virtaaman vaihtelut säätelivät voimalaitostenkin toimintaa.

Helsingin veden hankinta

Vuonna 1878 valmistui Helsingin vesilaitos, joka otti raakavetensä Vantaanjoesta. Vanhankaupunginkosken länsihaara padottiin, mikä katkaisi lopullisesti nousukalan tien merestä jokeen. Veden savisamennus aiheutti ongelmia vesijohtokäytölle. Vesilaitos vaati myös talvitien siirtämistä pois jokiuomasta, koska hevosen lanta aiheutti hygieenistä haittaa. Myöhemmin jokeen johdetut jätevedet ja niiden aiheuttama rehevöityminen vaativat tehostamaan raakaveden puhdistamista. Jätevesien sisältämä ammoniakki vaati etenkin talvella raakaveden voimakasta ylikloorausta, jonka seurauksena syntyi haitallisia orgaanisia klooriyhdisteitä, mm. kloroformia. Kesäkausina vaivasivat runsaat leväkukinnat, jotka aiheuttivat maku- ja hajuhaittoja. Pahimmillaan tilanne oli 1950-luvun lopulla, jolloin esiintyi voimakkaita sinileväkukintoja.

Omat ongelmansa aiheutti myös veden niukkuus. Vähäjärvisellä valuma-alueella ei ole järvialtaita, jotka tasaisivat virtaamahuippuja ja joihin vettä voitaisiin varastoida. Lähes kaikkia Vantaanjoen vesistöalueen järviä onkin säännöstelty vedenhankintaa varten. Lisävettä juoksutettiin vuodesta 1969 alkaen myös Hiidenveden vesistöstä Härkälänjokea pitkin Lepsämänjokeen. Raakaveden otto Vantaanjoesta jatkui vuoteen 1982, jolloin 120 km pitkä Päijännetunneli valmistui. Vantaanjoki on kuitenkin edelleen Helsingin varavesivesistö.

Jätevedet

Vantaanjoki on ollut ja on vieläkin keskisen Uudenmaan viemäri, joka on kuljettanut asutuksen ja teollisuuden jätevedet mereen. Helsingin vesilaitos on tehnyt jo kauan vedenlaatututkimusta, jonka tulosten perusteella voidaan seurata joen kuormituksen lisääntymistä ja veden laadun kehittymistä. Veden ammoniumtyppipitoisuus kuvaa jätevesien lisääntymistä. 1910-40 kohoaminen oli hidasta, mutta 1950-luvun puolivälin jälkeen alkoi nopea veden laadun huonontuminen. Likaisimmillaan Vantaanjoki oli 1970-luvun alkupuoliskolla, vaikka jätevedenpuhdistamoiden rakentaminen oli aloitettu jo 1930-luvulla.

Vantaanjoen alueen ensimmäinen jätevedenpuhdistamo, biologinen suodatin rakennettiin Kiljavan sairaalalle vuonna 1938. Puhdistamossa jätevesi valutettiin sepelikerroksen läpi. Sepelimurskeen laajalle pinta-alalle muodostui bakteerien ja alkueläinten kasvusto, joka hajoittaa lika-ainekset.

Oy Alko Ab:n jätevedenpuhdistamon ensimmäinen vaihe rakennettiin vuonna 1939 lähinnä väkevän hiivan emäveden puhdistamiseen. Vuonna 1961 puhdistamoa täydennettiin biologisella suodattimella. Vuonna 1977 valmistui uusi puhdistamo, jossa aktiivilietelaitos ja biosuodatin täydentävät aikaisempaa jätevedenpuhdistussysteemiä.

Jätevedenpuhdistamoita ei rakennettu lisää 1940-luvulla. Biologiseen suodatukseen perustuvia kunnallisia jätevedenpuhdistamoita rakennettiin Hyvinkään Marttiin vuonna 1950, Keravalle vuonna 1954 ja Katriinan sairaalaan vuonna 1959. Hyvinkään Sveitsin mekaaninen puhdistamo valmistui vuonna 1956.

Nurmijärven kunnan jätevedenpuhdistamot on rakennettu seuraavasti
- Kirkonkylä, rengaskanava vuonna 1963, uusi rengaskanava vuonna 1977, saneeraus 1992-93
- Rajamäki, rengaskanava vuonna 1964, laajennus 1970- ja -80-lukujen vaihteessa, saneeraus vuonna 1992
- Klaukkala, aktiivilietelaitos vuonna 1972, uusi puhdistamo vuonna 1985
- Röykkä, aktiivilietelaitos vuonna 1972, saneeraus vuonna 1991

Nykyään kunnan kaikki jätevedenpuhdistamot ovat biologis-kemiallisia puhdistamoita. Vantaanjoen jätevedenpuhdistamoille on lisäksi annettu ns. nitrifikaatiovelvoite, joka edellyttää jäteveden ammoniumtypen hapettamista nitraattitypeksi. Tämä johtuu siitä, että ammoniumtyppi aiheutti pahoja ongelmia Helsingin juomaveden puhdistuksessa sekä kulutti voimakkaasti jokiveden happivaroja.

Vantaanjoen vesistöalueella oli vuonna 1992 11 jätevedenpuhdistamoa, joilta johdettiin jokeen jätevettä yli 100 m³ vuorokaudessa. Yli 10 m³ vuorokaudessa jätevettä virtasi viideltä puhdistamolta

Vantaanjokeen johdetaan nykyään jätevettä enemmän kuin 1960-luvulla, jolloin jätevesivirtaama oli noin 25 000 m³ vuorokaudessa. Vuonna 1992 jätevesimäärä on runsaat 36 000 m³ vuorokaudessa. Lisäksi on huomattava, että vuonna 1973 käyttöön otettua Keski-Uudenmaan meriviemäriä pitkin johdetaan suoraan merialueelle Vantaanjoen vesistön ohi suuri osa Tuusulan sekä Keravan ja Järvenpään jätevedet, jotka olivat mukana 1960-luvun jätevesivirtaamassa. Tämän arvioidaan pienentäneen Vantaanjoen jätevesivirtaamaa noin neljänneksellä.

Asutuksen ja teollisuuden jätevedet eivät ole ainoat joen kuormittajat. Jätevesien puhdistuksen tehostuminen on muuttanut voimakkaasti jokeen tulevan kuormituksen määräsuhteita siten, että tällä hetkellä suurin kuormittaja on maatalous. Vantaanjoen ja Helsingin seudun vesiensuojeluyhdistys on arvioinut Vantaanjokeen joutuvien fosfori- ja typpimäärien jakautumista. Fosforista noin 65 % ja typestä noin 35 % on peräisin peltoviljelyksestä. Jätevedenpuhdistamot aiheuttavat noin 15 % fosforikuormituksesta ja noin 40 % typpikuormituksesta. Luonnonhuuhtoutuman osuus fosforista on noin 10 % ja typestä noin 20 %.

Vantaanjokiprojektin yhteydessä laadittua keskisen Uudenmaan jätevesien kehittämissuunnitelman toimeenpano on käynnistymässä. Nurmijärvellä on tehty päätös Rajamäen ja Röykän jätevesien johtamisesta yhdessä Altia Oy:n Rajamäen tehtaiden jätevesien kanssa Kalukkalaan rakennettavaan uuteen keskuspuhdistamoon. Rajamäen ja Röykän jätevedenpuhdistamot suljetaan. Siirtoviemärin rakennustyöt ovat käynnissä Röykän ja Klaukkalan välillä. Näiden jätevedenpuhdistamoiden purkupaikkojen alapuolisten jokiosuuksien veden laatu parantuu merkittävästi. Arvioiden mukaan lisääntynyt jätevesimäärä kuormittaa Luhtajokea Klaukkalan alapuolella nykyistä enemmän, mutta jätevesien tehostettu puhdistus uudella laitoksella tasaa eroa.

Vantaanjoen veden laatu

Huonoimmillaan Vantaanjoen veden laatu oli 1970-luvun puolivälissä. Jokeen johdettiin jätevedenpuhdistamoiden kautta lähes 100 kg fosforia vuorokaudessa. Nykyinen kuormitus on puhdistustehon parantamisen seurauksena vain runsaat 10 kg vuorokaudessa. Jätevesikuormituksen pienentyminen alentanut myös jokiveden fosforipitoisuutta. 1970-luvun puolivälissä fosforia oli joen suualueella lähes 200 µg/l. Nykyään pitoisuus on 100 µg/l tienoilla. Tämäkin fosforipitoisuus on kuitenkin edelleen noin viisinkertainen luonnontilaisen, karun vesistön pitoisuuteen verrattuna. Jätevedet kuluttavat etenkin talvella jään alla veden happivarantoa. Likaisimmillaan Vantaanjoen happitilanne oli pitkillä jokiosuuksilla niin huono, etteivät kalat tulleet siinä toimeen. Nykyään kaloja tavataan koko vesistön alueella.

Veden laatu vaihtelee vesistön eri osissa. Suurimmat jätevesikuormittajat Riihimäki ja Hyvinkää sijaitsevat joen yläjuoksulla, missä virtaama on vähäinen ja jätevesien laimentumissuhde huono. Tästä johtuen vesi on likaisinta Riihimäen ja Hyvinkään alapuolella ja puhdistuu alavirtaan päin. Jätevedenpuhdistamoilta, mutta myös viemäröimättömän haja-asutuksen jätevesistä vesistöön joutuu bakteereja. Niidenkin suurimmat pitoisuudet on mitattu pääuomassa yläjuoksulla. Alajuoksulla vesi on hygieenisesti suurimman osan vuodesta uimakelpoista, mutta etenkin rankkojen sateiden jälkeen veden hygieeninen laatu huonontuu koko vesistöalueella.

Sivujokien erityispiirteitä ovat Luhtajoen yläjuoksun korkea typpipitoisuus, joka johtuu Oy Alko Ab:n jätevesistä sekä Palojoen veden ammoniumtypen pitoisuus, jonka aiheuttaa Tuusulan Jokelan jätevedenpuhdistamo. Lepsämänjoki on jätevesien ja maatalouden kuormittama. Keravanjokeen on johdettu kahtena vuotena Ridasjärven kautta Päijännetunnelin vettä, joka on parantanut jokiveden laatua.

Helsingin vesi- ja ympäristöpiiri on laatinut vuonna 1992 vesistön laatuluokituksen. Sen mukaan jokialueen pääosa on laadultaan välttävää. Päähaaran vesi oli huonoa Riihimäen jätevedenpuhdistamon alapuolelta Hyvinkään Kaltevan jätevedenpuhdistamon alapuolelle. Vesi oli huonolaatuista myös Lepsämänjoessa Röykän puhdistamon alapuolella, Luhtajoen yläjuoksulla Oy Alko Ab:n ja Rajamäen jätevedenpuhdistamoiden alapuolella sekä Klaukkalan alapuolella. Palojoki oli huonolaatuinen Tuusulan Jokelan puhdistamon alapuolella.

Virkistyskäyttö

Ensimmäiset tiedot Vantaanjoen virkistyskäytöstä ovat 1800-luvun lopulta. Höyrypursi Liana purjehti vuonna 1889 Vanhankaupungin ja Haltialan välillä. Vaikka purjehduskausi oli lehtitietojen mukaan menestyksellinen, jäi se ainoaksi. Tuusulanjärven rannoille syntyi 1890-luvulla merkittävä taiteilija- ja kulttuurielämän keskus. Sotien välisenä aikana lisääntynyt varallisuus ja vapaa-aika mahdollistivat virkistystoiminnan. Pikkukosken uimaranta ja Tuusulanjärven Krapin uimaranta olivat vilkkaassa käytössä.

Vantaanjoen virkistyskäyttömerkitys on lisääntynyt viime vuosina. Joen vaikutuspiirissä asuu noin 400 000 ihmistä. Veden laatu on parantunut, joessa on kalaa, rannoilla ja joella liikkumismahdollisuudet ovat parantuneet. Keravanjokeen ja Rusutjärveen on johdettu Päijännetunnelin vettä veden laadun ja virkistyskäyttömahdollisuuksien parantamiseksi. Kalaistutukset ja kalaportaat ovat lisänneet kalastusmahdollisuuksia. Syyskuun alussa 1997 noin 80 järjestön ja yhdistyksen järjestämä Vantaanjokitapahtuma lähes kahdessakymmenessä paikassa joen varressa osoitti esitteli monipuolisesti Vantaanjoen virkistyskäyttömahdollisuuksia.

Vantaanjoki ja Aleksis Kivi

Aleksis Kivi on liikkunut Vantaanjoen varsilla ja monet hänen teostensa tapahtumapaikat voidaan liittää Vantaanjoen maisemiin. Myllykosken läheisyydessä on vuonna 1783 perustettu kruunun uudistalo Myllymaa. Nykyinen päärakennus on rakennettu 1800-luvun alussa. Myllymaa ja Myllykoski olivat osa Aleksis Kiven elämänpiiriä. Kiven vanhin veli Juhani Stenvall vuokrasi Myllymaan vuonna 1862 Dammert-nimisen tilanomistajan lasten holhoojalta. Dammerttia, "Tammettia" on pidetty Jukolan poikien ystävän Tammiston Kyöstin kotitalon esikuvana. Kivi asui Myllymaan yläkerrassa vuosina 1862-63 ja viimeisteli Kullervo-näytelmää. Sen loppukohtaus on kirjoitettu maisemaan jollainen on Myllykoskella.