Minulle sukututkimus ei merkitse pelkää kylmien faktojen kokoamista, vaan sitä, että teen eläviksi kaikki, jotka ovat olleet täällä ennen meitä. Me sukututkijat olemme heimomme tarinankertojia. Jokaisella heimolla on sellainen. Kutsumus tähän työhömme näyttäisi olevan geeneissämme. Edesmenneet kehottavat meitä: Kerro meidän tarinamme! Ja niin me teemmekin. Löytäessämme heidät löydämme samalla itsemmekin.

Ei ole kysymys pelkästään tosiasioiden dokumentoinnista. On kysymys siitä, kuka minä olen ja miksi teen sitä mitä teen. Kun näkee hautausmaan joutuvan unohduksiin ja peittyvän rikkaruohoihin, silloin on vain pakko sanoa: En voi sallia näin tapahtuvan. Täällä lepäävät sukulaiseni ovat omaa lihaani ja vertani. Saan olla ylpeä siitä, mitä he ovat saaneet eläessään aikaan.

Saamme kiittää heitä siitä, mitä nyt olemme. Tapa, miten he selvisivät vaikeuksistaan ja menetyksistään, heidän periksi antamattomuutensa ja sitkeytensä, heidän päättäväisyytensä rakentaa perheelleen elämän edellytykset, kaikki tämä ansaitsee jakamattoman kunnioituksemme.

Saamme olla ylpeitä siitä, miten esivanhempamme loivat kansakuntamme ja säilyttivät sen itsenäisyyden. He tekivät sen meidän vuoksemme, sen vuoksi, että saamme nyt olla sitä mitä olemme. Hekin haluavat meidän muistavan heitä.

Ja niin me tutkimme hartaasti arkistoja ja kirjaamme heidän elämänsä yksityiskohtia, sillä me olemme osa heitä ja he osa minua. Niinpä minä, kirjurin kutsumuksen saaneena, kerron sukuni tarinan. Joku seuraavasta sukupolvesta on aikanaan ottava saman kutsun vastaan ja liittyvä lenkkinä suvun tarinankertojien pitkään ketjuun. Tämän vuoksi minusta on tullut sukututkija. Saman kutsun ovat laillani saaneet monet muutkin, sekä nuoret että vanhat."

Tuntemattoman amerikkalaisen sukututkijan tekstistä mukaili Tapani Tunkkari